Hyvinvointi mahdollista vain terveellä taloudenpidolla

Luin Juhana Vartiaisen kirjan Suomalaisen talousajattelun kritiikki. Kirja on kansantaloustieteilijän pohdintaa suomalaisesta taloudesta tämänpäivän politiikassa ja kansalaisen kannalta ajateltuna.  Voisi kuvitella, että kansantaloustiede käppyröinen on ikävä ja kuiva aihe, vaikea se ainakin on, mutta kirjoittajan harvinaisen laaja tieto-taito, kokemus pohjoismaisesta talousjohtamisesta, ja -kansantaloustieeteestä ja sen tutkijana antaa mahdollisuuden käsitellä asia laajasti, perinpohjaisesta ja ymmärrettävästi juuri siitä, kuinka harjoitettu politiikka vaikuttaa kansantalouteen ja sitä kautta yksityiseen ihmiseen.

Jos asioita toteuttaisi niin kuin kirjassa tuodaan esiin, ei meidän hallituksen talous olisi alijäämäistä, toteutus vain vaatisi rohkeutta poliittisilta päättäjiltä tehdä asioita ja meidän olisi otettava se "talouden ulkoistus" pois ei-demokraattislta toimijoilta kuten AY-liikkeeltä.  Ammattiyhdistys on omien jäseniensä asianajaja edun ajamisen näkökulma pohjana, ei kansakunnan edunajaja, vielä vähemmän demokraattisesti toimiva, se ei edes kuulu heidän tehtäviinsä.

Kirjan esittämä talouspolitiikka ei olisi riskipitoista, koska sellaista politiikkaa harrastetaan muissa Pohjoismaissa tuloksellisesti - siksi niissä maissa on parempi ja joustavampi talous kansalaisen parhaaksi.

Huolenamme on ikääntyvä senioriväestö, joka on siirtymässä ja siirtyy eläkkeelle ja pois tulojen tuottamisesta, tosin eläkkeistä maksetaan veroja, joten sitä kautta talouteen tulee tuottoa, mutta ei enää siinä määrin kuin työntekijänänä, työeläkkeet  ovat onneksi rahastoitu juuri sitä nimenomaista käyttöä varten työeläkeläisille, ne eivät ole budjettivaroja, eivätkä verotuloista kerättyjä vaan työntekijälle työnantajan maksamasta palkasta kerätty. Ikääntyvä väestö tuottaa terveyspaveluille kysyntää ja tuottaa haasteita, kuinka pitää heidät elämässä toimijoina ja kenties mahdollisesti vielä tuottavinakin, minusta tulevaisuudessa eläkeläisten työmahdollisuutta pitäisi kehittää. Nykyisin johtavissa asemissa olevat usein osallistuvat työelämään eläkkeelläkin ollessa erilaisten yritysten hallituksissa, omistajina ja kansainvälisissä tehtävissä. Mutta on suuri joukko virkeitä eläkeläisiä, joilla olisi annettavaa ja mielekäs tekeminen pitäisi muutenkin elämässä mukana. Eläkkeelle kuitenkin on hyvä päästä oikea-aikaisesti ja saada päättää omasta ajakäytöstä, jotta olisi vielä mahdollisuus nauttia terveenä hyvinvoinnista Suomessa, aikaisemmin eläkeläiset kiltisti kuolivat eläkkeelle päästyään ja sitä kustannushuolta ei ollut.

Kirjassa kirjoittaja kertoo aluksi talouspolitiikan määritelmiä ja  vuosikymmeniä harjoitetusta keynesiläisestä talouspolitiikasta ja Keynesin ajatuksista ja hänen talouspolitiikan määritelmistä. Kirjan mukaan keynesiläisen ajattelun täystyöllisyys korvautui 1970- luvun jälkeen makroteoriassa sillä työllisyyden tasolla, joka on mahdollista ylläpitää ilman kiihtyvää kustannusten nousua, sellainen työllisyyden taso, jolla resurssien niukkuus ei johda kiihtyvään palkkakierteeseen ja sitä kautta hintakierteeseen. Työllisyyttä ei voida pysyvästi kohentaa korkeammalla inflaatiovauhdilla ja siksi parasta on tyytyä itsenäisen keskuspankin ylläpitämään vakaaseen inflaatiovauhtiin. Kirja myös tuo uuskeynesiläisen makrotalousteorian sekä siihen liittyvän kritiikin. Kirjoittaja esittää  talousteoriaan liittyvän ihmiskuvan ja sen primitiivisen näkemyksen ihmisen toiminnasta. "Keynesiläisyys osui yksiin historiallisesti edullisen ikärakenteen kanssa; sodan jälkeen syntyneet suuret ja kasvavat ikäluokat olivat työelämässä ja vanhusten elinikä ei vielä noussut merkittävästi, siksi julkisen talouden laajenemiselle ei näyttänyt olevat kovin paljon rajoitteita ja keynesiläisen fiskaalielvytys vaikutti toimivan mainiosti." 

Kirjoittaja edelleen kertoo kuinka nyt elämme tyystin toisenlaisessa maailmassa, rikkaiden maiden väestö ei enää merkittävästi kasva, eikä infrastruktuurin rakentamistarve siksi ole samanlainen kuin toisen maailmansodan jälkeen. Julkiset hyvinvointimenot ja niiden myötä veroaste ovat nousseet tasolle, jossa verotuksella alkaa olla kielteisiä vaikutuksia taloudelliseen  toimeliaisuuteen ja matalapalkkaisen työn tekemiseen.

Vartiainen pohtii finanssipolitiikkaa nimikkeellä "austerity" eli tiukkuuspolitikkaa: "On ilmeistä, että tiukkuuspolitiikalla on nykyisessä pienenevän tai ei-kasvavan työvoiman ja ikääntyvän väestön Euroopassa aivan eri tavalla päteviä perusteluita kuin keynesiläisyyden kultakaudella. Kun ikääntyminen heikentää Suomessa ja pian muuallakin Euroopassa julkistaloutta joka vuosi, ilman, että poliittiset päättäjät loisivat uusia julkisia hyvinvointivastuita ajatellaan, että vanha "kasvu hoitaa velan" -pääsääntö ei kelpaa ohjenuoraksi, oli päättäjän poliittinen tausta mikä tahansa." Tämä rakenteellinen, julkistaloutta heikentävä trendi unohtuu Vartiasen mielestä usein valtiontaloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa. Kun kokonaiskysyntää ylläpidetään julkista alijäämää kasvattamalla, tullaan hänen mielestään samalla heikentäneeksi julkistalouden rakenteellista alijäämää.

Uuskeynesiläisyyden pohdinnan ja finanssikriisin seuraamuksien analysoinnin jälkeen  Vartiainen kirjoittaa että makrotalousteoria tulee todennäköisesti muuttumaan ja uudistumaan mutta vielä ei ole näköpiirissä yhtä kanonista ja yhteisesti hyväksyttyä makrotaloudellista teoriakehikkoa, joka valtaisi alaa taloustieteen opetuksessa. Rahoitusmarkkinat ovat edelleen ratkaisematon ongelma ja tutkimuskohteena vaikea. Rahoitusmarkkinat ovat luonteeltaan muuttuvaisia ja innovatiivisia, jotta niitä voitaisiin teorian pohjalta ymmärtää ja talouspoliittisesti hallita. Kirjassa tuodaan esiin myös  näkemyksiä, joiden mukaan rahoitusmarkkinat ovat kerta kaikkiaan niin arvaamattomia, rahoituskriisejä edes voi välttää millään ennalta määritellyllä politiikkapaketilla. Olennainen mekanismi on velkavakuuksien arvojen muutos, joka laukaisee kriisin, eli nykyaikainen rahatalous ei ole turvassa itseään toteuttavalta kriisiltä.

Kirjassa esitetään taloustieteilijä Larry Summers' in näkemys: "Varautuminen elinajan odotteen pitenemiseen tekee kotitalouksille järkeväksi säästää enemmän. Myös tuloerojen kasvu voi lisätä säästämistä, koska suurituloisilla on tapana säästää enemmän ja lisääntynyt säästäminen voi näkyä jatkuvana matalana korkona. Jos ohjauskorot joudutaan samasta syystä pitämään lähellä nollaa, voimme jatkuvasti joutua elämään taloudessa, jossa syntyy varallisuuden - osakkeiden, asuntojen ja kiinteistöjen - hintakuplia. Lisäksi matala korko heikentää talouden luovaa tuhoa, koska heikkokin yritystoiminta saa silloin rahoitusta. Nollan tuntumassa oleva korko herättää syvällisiä kysymyksiä markkinatalouden kyvystä tasapainottua. Nollan tuntumassa oleva korko pysyvänä ilmiönä muuttaa finanssipolitiikkaa siten, velan lisääminen kokonaiskysynnän kasvattamiseksi muuttuukin järkevämmäksi vaihtoehdoksi. 

Kirjassa käsitellään nykyistä finanssipolitiikka laajasti, selkeästi esimerkein ja siksi varsin ymmärrettävästi, tuodaan esille taantuman ja nousuduhdanteen vaikutukset ja virhetulkintojen vuoksi tehtyjen päätösten ongelmat ja mikä olisi sitten tasapainoista suhdannepolitiikkaa; kirjan  määritelmä mukaan: "Talous on suhdannetasapainossa, kun resurssien käyttöaste vastaa korkeinta sellaista tasoa (alinta työttömyysastetta), joka on sopusoinnussa palkkojen ja hintojen sellaisen vakaan kasvutahdien kanssa, joka säilyttää kustannuskilpailukykvyn suhteessa euroalueeseen."

Vartiaisen mukaan omien käsien sitominen kannattaa sillä hyvä finanssipolitiikka pyrkii ottamaan huomioon nykyisten ja tulevien sukupolvien edun, mutta kun tulevat sukupolvet eivät äänestä on demokratia kallellaan nykyisille sukupolville. Hyvään finanssipolitiikkaan kuuluu pidemmän aikavälin menosääntöjä ja niitä vahtivia "vahtikoiria". Menosäännöt tarkoittavat kansanedustuslaitoksen hyväksymiä pidemmän aikavälin periaatteita, joiden puitteissa finanssipolitiikkaa harjoitetaan. Ruotsissa on ollut voimassa julkisen talouden ylijäämätavoite, jonka mukaan julkista taloutta hoidetaan niin, että se palaa aina kohti ylijäämää, jonka suuruus on 1 %/BKT, Suomessa käsien sitominen on valtion budjetin menokehys, jonka kukin hallitus valiltsee oman toimikautensa ajaksi.

Finanssipolitiikka pienessä euromaassa kuten Suomessa poikkeaa kelluvan valuuttakurssin maasta Ruotsista, liikkumatila on erilainen. Finanssipolitiikka on eurojäsenmaassa tehokkaampaa mutta sen strategia on oltava toisenlainen; julkista velkaantumista joudutaan  rajoittamaan tiukemmin; oman valuutan maassa keskuspankki voi teoriassa rahoittaa minkä tahansa valtionvelan tiettyyn mittaan saakka ja hallita sen korkoja, mutta se ei tarkoita, etteikö valtion silloin pitäisi välittää valtion velasta, itsenäisen keskuspankin tapauksessa hintavakauden tarve (inflaatio) muodostaa viime kädessä julkistalouden rajoitteen, sillä jos keskuspankki ei jossain vaiheessa enää kykenisi huolehtimaan inflaatiotavoitteestaan niin finanssipoliittinen vastuuttomuus purkautuisi tällöin kiihtyvänä hintojen nousuna.

Pienen euromaan järkevä finanssipolitiikka pyrkii ottamaan huomioon suhdannetilanteen ja koettaa toimia suhdannekuilua pienentevästi ja myös huolehtimaan omasta kilpailukyvystä suhteessa muuhun euroalueeseen, jos kustannustaso on ajautunut liian korkeaksi suhteessa muuhun euroalueeseen, finanssipolitiikan kannattaa toimia kiristävästi, jotta kilpailukyky säilyisi, kustannustasomme on hyvä suhteessa muuhun euroalueeseen, finanssipolitiikkaa voidaan löysätä. Vartiaisen mukaan pienen eurojäsenmaan talouspolitiikan teoria on rahapolitiikkaan verrattuna toistaiseksi kehittymätöntä, osin siksi, että anglosaksiset maat ovat olleet makrotaloustieteellisen teorianmuodostuksen kärkimaita, kysymyksenasettelu painottuu erilailla, koska Yhdysvalloissa on keskuspankki ja Iso-Britannia ei ole mukana euroyhteissössä.

Suomi on pieni euromaa, jolla on ikääntymiseen liittyvä rakenteellinen ongelma julkistaloudessa, kesvävyysvaje noin 8-9 miljardia euroa. Olemme myös avoimena eurotaloutena riippuvaisia suhteellisen työvoimakustannuksen tasosta. Finanssipolitiikkaa kannattaa käyttää suhdannevaihteluiden tasaamiseen, mutta finanssipolitiikan kokonaiskysyntävaikutus on mitoitettava niin, että yksikkökustannuksemme pysyvät linjassa muun euroalueen kanssa. Kun kattamaton ja meneillään oleva ikääntymisestä alijäämä pakottaa meitä vuosittain kiristämään finanssipolitiikkaamme ja julkistaloutemme heikkenee joka vuosi, vaikka poliittiset päättäjät eivät tekisi lainkaan uusia menoja lisääviä tai julkisia tuloja vähentäviä päätöksiä, Vartiainen esittää. Vuoden 2007 jälkeen Suomen kustannuskilpailukyky heikkeni selvästi, mikä heikensi talous- ja työllisyyskasvun mahdollisuuksia ja oli keskeinen vaalien 2015 teema, vaikka 2008 jälkeiset talous- ja finanssipolitiikan asiakirjat eivät olleet kustannuskilpailukyvystä juurikaan huolissaan.

Kirjassa on mainio "rautalankaesimerkki", jossa kansantalouden toimintaa valaistaan kuvittelemalla se yksityistaloudeksi; kuvitellaan kotitalous, jossa on kaksi työikäistä aikusta "palkkatyöläinen" ja "kodinhoitaja" palkkatyöläisen vastine todellisessa taloudessa on yrityssektori ja kodinhoitajan vastine on julkistalous. Rautalankaesimerkissä tuodaan myös selkeästi julkisen talouden velkaantumisen vaikutus. Esimerkin seurauksena päätelmä on, että ikääntymisestä aiheutuva huoltosuhteen muutos edellyttää, että joku luopuu jostakin tai joku, joka tekee työtä, joutuu havaitsemaan, että työnteon tuottama arvonlisästä tulee pienempi osa hänen omaan käyttöönsä veroasteen nousun muodossa. Absoluuttisella elintasolla ei ole merkitystä sen suhteen, kuinka helppoa tai vaikeata on ratkaista huoltosuhdeongelmaamme, julkisella sektorilla on nyt ikääntymisen vuoksi kaikkialla pulaa resursseista, vaikka elintasomme on nyt noin viisi kertaa korkeammalla kuin 60 vuotta sitten, kun julkista hyvinvointijärjestelmää alettiin luoda.

Tähän en malta olla ottamatta esimerkkejä siitä, kuinka toisissa maissa on ratkaistu terveydenhoito, tämä ei liity Vartiaisen kirjaan. MS uutiset kertoivat maailman parhaiten toimivista terveydenhoitojärjestelmistä: Numbeon Healtcare indeksi 2019 selvitti faktoja ja tilastoja: Taiwan on listojen kärjessä kansallisella sairasvakuutuksella, se esiteltiin vuonna 1995 ja se kattaa kaikki kansalaiset syntymästä lähtien. Systeemi saa korkeat pisteet lääketieteellisen henkilökunnan taidoista ja pätevyydestä, nykyaikaisista diagnooseista ja hoitoihin tarvittavista välineistä sekä terveysasemien mukavuudesta. Etelä-Korea esitti vuonna 1989 yleisen sairaskulujen korvauksen kaikille kansalaisilleen, maa saa eniten pisteitä nykyaikaisista hoitoihin vaadittavista laitteista, diagnooseista, maa tarjoaa myös nopeita tutkimuksia ja lausuntoja sekä mukavat terveydenhoito asemat. Japanilainen yleinen sairasvakuutusjärjestelmä on vuodelta 1960 ja se on kuuluisa kansalaisten korkeasta hoidon tasosta, se on kolmantena Numbeon Health Care indeksin 2019 listan maista, joissa on paras terveydenhoito, maa tunnetaan uuden ajan teknologiasta ja niiden sulauttamisesta terveydenhuoltojärjestelmään. Perusoikeus terveyteen ja terveydenhoitoon on asetettu osaksi Belgian perustustuslakia, kertoo Maailman terveysjärjestö, maa tarjoaa maailman neljänneksi parhaan terveydenhoitojärjestelmän vahvuutena diagnoosit ja niiden hoitoon tarvittavat välineet ja täytettyjen lausuntolomakkeiden tarkkuus. Tanskalaiset ovat automaattisesti oikeutettuja kansalliseen terveydenhuoltoon Commonwealth Fund mukaan, suuri osa hoidoista ja tuesta ovat ilmaisia, maa on viidenneksi paras maailmassa, Tanska saa korkeat pisteet hintatyytyväisyydestä, terveysasemien mukavuudesta ja nykyaikaisista diagnooseista ja niiden hoitoon vaadittavista välineistä. Nykyinen itävaltalainen terveydenhoitojärjestelmä kattaa 99 % maan väestöstä, matalapalkkaiset saavat pakollisen terveydenhoitovakuutuksen, maa listalla numero 6.

Vartiainen käsittelee myös palkkatasoa ja kuka siitä päättää. "Uusklassisessa tuontantofunktiossa työn ja pääoman rajatuotot eivät ole toisistaan riippumattomia vaan toinen määrää toisen. Pääoman vaadittu tuottoaste määräytyy kansainvälisillä pääomamarkkinoilla. Pääoman tuottoasteen on oltava Suomessa sama kuin muuallakin, Suomessa tapahtuvan tuotannon on oltava yhtä kannattavaa kuin tuotanto Kiinassa, Virossa, Saksassa tai Vietnamissa. Edellämainittu on ilmeistä kansainvälisillä markkinoilla toimivilla suomalaisilla vientiyrityksillä, mutta vaatimus koskee myös vain Suomessa toimivia kotimarkkinayrityksiä, niiden on tuotettava omistajilleen samanlaista tuottoa kuin mitä pääomamarkkinoilla muuten on saatavilla, muuten omistaja luopuu niistä ja varat voi aina sijoitttaa kansainvälisille osakemarkkinoille."

Työttömyyden hän esittää näin: Työttömyysaste ei riipu työvoiman koosta. Työttömyys ei johdu siitä, työvoima on liia iso ja meiltä "puuttuu" työpaikkoja, työttömyys johtuu työmarkkinoiden puutteellisesta toiminnasta ja se on talouden koosta riippumaton ilmiö. Kirja tuo esiin suomalaisen työttömyysturvan tason vaikutuksen työllisyyteen: Työttömyysturvan taso vaikuttaa siihen, kuinka mielekästä on hakea työtä, kovat reformit, joilla työttömyydestä tehdään epämukavampaa vaikuttavat kirjassa esitetyn analyysin mukaan työttömyyttä alentavasti, rakenteellilnen työttömyys on Suomen itsenäisyyden aikana vähitellen noussut sitä mukaa kuin sosiaaliturva on parantunut. Työttömyysturvan järkevä pyrkimys on kuitenkin  vähentää työttömyyteen liittyvää pahoinvointia, siksi se lisää suomalaisen hyvinvointia. Kirjassa tuodaan esiin "Tanskan malli", siihen kuuluvat työttömän jatkuvat ja pakolliset tapaamiset työvoimahallinnon kanssa, joka auttaa työtöntä löytämään työtarjouksia, harjoittelupaikkoja ja koulutusta, jatkuvan seurustelun tavoite on, että työttömyys ei olisi niin mukavaa ja työttömyysturva voidaan evätä, jos ei osoita aktiivisuutta. Tanskalaiseen malliin kuuluu myös  antelias työttömyysturva ja meitä heikompi työsuhdeturva. Tanska on mallinsa ansiosta toteuttanut Suomea merkittävästi parempaa työttömyysastetta 2-3 % alhaisempaa työttömyyttä.

Saksassa sosiaalidemokraattinen liittokansleri Gerhard Schröde ajoi vuosina 2003-2004 läpi työmarkkinauudistukset ns. Hartz-reformit, jotka tekivät Euroopan "sairaasta miehestä" talousveturin ja laskivat työttömyyden 8-9 prosentista 4-5 prosenttiin. Ruotsin työttömyysaste on lähellä Suomea, vaikka Suomen on Pohjoismaiden korkein mutta Ruotsin alkuperäisväestön työttömyysaste on 3-4 prosentin luokkaa ja  maahanmuuttajaväestön kanssa laskettuna noin 6 prosenttia. Suomen järjestelmä on poikkeuksellinen siksi, että koko työehtosopimus kaikkine määräyksineen ja yleiskorotuksineen on yleissitova, Ruotsissa ja Tanskassa ei yleissitovuutta ole lainkaan ja Norjassakin se on poikkeusjärjestely. Tanska on siirtynyt kokonaan työehtosopimuksiin, jotka sisältävät vain vähimmäispalkan tason mutta ei muita korotuksia. Ammattijärjestöjen toiminta tässä asiassa on merkittävä työttömyyttä lisäävä Suomessa. Suomen työmarkkinoiden uudistamista vaikeuttaa myös kolmikantainen korporatismin perinne, ammattiliitoille annettu liiallinen valta on yksi todennäköinen syy korkeaan työttömyytemme. Työehtosopimusten yleissitovuus on keskusjärjestöille mieleen, mutta sen luoma kartelli estää  joitakuita työllistymästä tai harjoittamasta elinkeinoa.

Uudessa arvoketjujen ja liikkuvan pääoman maailmasa elinkeinopolitiikka olisi ajateltava Vartiaisen mukaan uudelleen, nykyaikaisen elinkeinopolitiikan tulee ennen kaikkea pyrkiä edistämään elinvoimasiten maantieteellisten kasaumien eli kaupunkien kehittymistä, kaupungit ja erityisesti yliopistokaupungit ovat magneetteja tuottaville ihmisille. 

Suomi tarvitsee maltillisia askeleita oikeistolaisempaan suuntaan päästäkseen työllisyydessä edes pohjoismaiselle tasolle, työllisyyttä pitää edistää oikeudenmukaisuutta unohtamatta, jos talousjärjestestelmää ei koeta oikeudenmukaiseksi, sen poliittinen pohja murenee. 

Arja Kolehmainen Fuengirola 19.10.2019 

Lähde: Suomalaisen talousajattelun kritiikki; Juhana Vartiainen