Suomalaisen ulkopolitiikan vaikutus elämään Suomessa

"Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) eli finlandisointi on Suomen  toisen maailmansodan jälkeistä  ulkopolitiikka kuvaava termi. Suomettuminen viittaa negatiivissävytteisesti   Neuvostoliiton vaikutusvaltaan Suomen poliittisessa päätöksenteossa. Käsite esiteltiin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti  Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät Vapaan yliopiston professori Richard Löventhal 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Länsi-Berliinissä ja liittokansleri Willy Brandtin   vastustajat kritisoidessaan hänen uutta  Ostpolitik-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana. Se merkitsi sananmukaisesti  Suomen kaltaiseksi tulemista." Wikipedia

Muistan elävästi tuon ajan media-maailman ja politiikan, suomettumista ei tuomittu vaan sitä käyttäviä ulkomaisia tahoja. Kun oli vaalikeskusteluja televisiossa, ei ulkopolitiikka tuottanut 1970-1980 luvulla koskaan yllätystä, ainut ilahduttava poikkeus oli Georg C. Ehrnrooth.

"Georg Carl Casimir Ehrnrooth 27.07.1926 - 17.10.2010  oli  suomenruotsalainen lakitieteen lisensiaatti, varatuomari ja asianajaja sekä kansanedustaja. Ehrnrooth oli  Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon  ja  ohella yksi  Urho Kekkosen presidenttikauden tunnetuimmista oppositiopolitiikoista, jotka arvostelivat Kekkosen ulkopoliittista  linjaa ja toimintatapoja, kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa.  Ruotsalaista kansanpuoluetta  (RKP) ja vuodesta 1973 lähtien Perustuslaillista kansanpuoluetta  edustanut Ehrnrooth oli 1970-luvun lopulla Suomen oikeistolaisimpia julkisuudessa esiintyneitä poliitikkoja.

Ehrnrooth oli aluksi Ruotsalainen kansanpuolueen kansanedustaja ja kuului puolueen oikeistoon, mutta siirtyi vuoden 1973 lopulla Suomen Perustuslailliseen kansanpuolueeseen, jonka nimeksi tuli myöhemmin Perustuslaillinen oikeistopuolue. Hän johti puoluetta keväästä 1974 alkaen. Hän oli myös  Helsingin kaupunginvaltuutettu yhtäjaksoisesti 40 vuotta, vuosina 1956–1996. "Wikipedia

Totuus on vaikea käsite, sitä peilaavat ympäristötekijät ja se koetaan siten kuin havainnoitsija sen kokee. Kun aurinko paistaa, sen kokee lämmittävänä sellainen, joka nauttii auringosta, lämmöstä  ja valosta ja piinaavana kuumuutena, jos joutuu työskentelemään sen alla ilman vaihtoehtoja jopa ilman juotavaa ja toki maapallon leveysaste sijaintina on määräävä, kuinka auringon lämmön kokee. Totuus kuitenkin on helpompi löytää, kun on riittävästi omaa kokemusta, omaa havaintoa ja oppimateriaalia, joilla käsitettä selitetään.

Kun seurasin politiikka keskusteluja nuorena, koin  Georg C Ernroothin ainoaksi toden puhujaksi ja kaikki muut pelin pelaajaksi, mutta eniten ihmettelin  silloista mediaa, toimittajia, he peilasivat aina silloin yleistä ns. totuutta, eivät kyseenalaistaneet sitä. Minusta juuri median tehtävä olisi pyrkiä löytämään totuus. Silloin yliopistot tuottivat yhteiskuntatieteiden puolelta täysin silloista vasemmistolaista ajattelua, joka vaikutti koko yhteiskuntaan. Tosin silloin tapahtui niin monta murrosta koko yhteiskunnallisessa todellisuudessa, että vaikea oli hahmottaa silloin mikä oli väärin tai oikein.

Maailmaa järkytti lokakuussa 1962  Kuuban kriisi,  maailman kahden supervallan,  Yhdysvaltain ja  Neuvostoliiton välille kehittynyt suurvaltapoliittinen kriisi.  Kuuban kriisin taustalla olivat Yhdysvaltain Turkkiin sijoittamat keskimatkan ydinohjukset ja tähän vastauksena alkanut Neuvostoliiton ydinohjusten sijoittaminen Kuubaan. Kriisi oli lähellä aloittaa avoimen sodan.

Länsimainen  maailma eli totaalista murrosta, joka kosketti kaikkia. Yhdysvalloissa Martin Luther King, Jr. (15.01.1929- 04.04.1968 Memphis Tennesee) oli  yhdysvaltalainen baptistipastori  ja ihmisoikeusaktivisti, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964. Hän ajoi erityisesti etelävaltioiden mustien kansalaisoikeuksien tunnustamista, King murhattiin ampumalla päähän 4. huhtikuuta 1968 motelli Lorrainen parvekkeelle Memphisissä, Tennesseessä, kertoo Wikipedia.

Ranskassa kuohui, kun nuoriso alkoi vastustaa perinteisiä roolimalleja, Jean-Paul Charles Aymard Sartre 21.6.1905- 15.4.1980) oli  ranskalainen filosofi, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko. Hän oli  eksistentialismin kuuluisimpia edustajia elämänkumppaninsa Simone de Beauvoirin kanssa. Sartre kapinoi jo nuorena vanhoillisuutta vastaan ja tämä ajoi hänet lähelle vasemmistoa.  Toisen maailmansodan aikana hän toimi sosialistisessa vastarintaliikkeessä.

Itse muistan dramaattisen tapahtuman, olin välitunnilla Roihuvuoren kansakoulussa, hyppäsin narua tyttöjen kanssa, kun eräs tyttö tuli meidän luo ja sanoi, että Presidentti Kennedy on ammuttu. Kaikki toiminta pysähtyi, minä  silloin yhdeksänvuotiaana muistan kokeneeni surua siitä, että sellainen  pidetty ja arvostettu julkisuuden henkilö voidaan murhata.

Wikipedia kertoo asiasta näin:

"Yhdysvaltain presidentti   John F. Kennedy (1917–1963) joutui salamurhan uhriksi  Dallasissa . Texasissa 22. marraskuuta 1963  matkustaessaan autosaattuessa  vaimonsa Jacqueline Kennedyn  kanssa. Virallisten tutkimusten mukaan Kennedyn murhasi ampumalla entinen   Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas ja marxisti Lee Harvey Oswald.  Kennedy oli neljäs salamurhassa  surmattu Yhdysvaltain  presidentti.

Murhaa tutki kymmenen kuukautta  Warrenin komissio. Sen raportin mukaan Oswald oli toiminut yksin. Oswaldia ei päästy kuulemaan oikeudessa, sillä dallasilainen yökerhonomistaja  Jack Ruby  ampui hänet  24. marraskuuta 1963 Dallasin pääpoliisiaseman pysäköintihallissa. Komission raportin mukaan myös Ruby oli toiminut yksin. Murhasta on esitetty lukuisia salaliittoteorioita."

Suomessa oli vaikuttajia; Björn Wahlroos kertoo kirjassaan Barrikaadeilta pankkimaailmaan: "1960-luku oli erikoista aikaa, jolloin monet yhteiskunnan raja-aidat kaatuivat rymisten. Nuorison esiinmarssi, rokkimusiikki, kansalaisoikeus- ja hippiliikkeet, huumeet, vasemmistolaistuminen määräsivät länsimaailmalle aivan uuden tahdin." "Sotaan joutumista pelkäävä nuoriso (Vietnamin sota) nousi kapinaan porvallisen yhteiskunnan valheellisuutta ja imperialismia vastaan hakien uusia vastauksia vasemmistolaisilta ajattelijoilta ja varsinkin marxilaisuudesta." Kirjassaan hän kertoi, kuinka aloitti matkan "vasemmalle" kesällä 1968 sisustamalla asuntonsa uusin värein. " 1970-luvun alkuvuosina uusi ilmiö teki tuloaan laitavasemmistolaiseen liikkeeseen. Paremman termin puutteessa stiä voisi kutsua dogmatismiksi. Olimme ajautuneet nuorisokapinasta ja vapaasta kasvatuksesta yhä kaueammaksi vasemmalle ja nyt vastaan tulivat perinteiset suomalaiset kommunistit, vieläpä taistolaiset." :Barrikaadeilta pankkimaaimaan

Naisten oikeudet tulivat feministen aatteen tuomana  esille ja kun ensimmäiset ehkäisypillerit saivat Yhdysvalloissa myyntiluvan vuonna 1960, muutti se naisten elämän. Perinteinen kotiäiti- rouva ajattelu jäi, kun yliopistojen ovet avautuivat naisille, heillä oli mahdollisuus seksiin ilman raskauden pelkoa ja se muutti heidän elämänsä tavoitteellisemmaksi. Nainen pystyi suunnittelemaan milloin äitiys oli mahdollista, pystyi siis yhdistämään opiskelun, ammatin saamisen ja äitiyden,  myöhemmin Suomessa  paransi äitiyspäivärahan maksuajan pidentäminen 1980 -luvulla.

"Feminismi on sosiaalisista ja poliittisista liikkeistä sekä ideologioista  koostuva kokonaisuus, joita yhdistää yhteinen päämäärä: saavuttaa poliittinen, taloudellinen, henkilökohtainen ja sosiaalinen seksuaalinen suuntautumisten sekä sukupuolten tasa-arvo."Wikipedia

Mutta kuinka suomettuminen sai alkunsa, siitä kertoo Paavo Rantanen kirjassaan Yöpakkaset:    "Vuosien 1957 ja 1958 aikana suuria aiheita olivat suurvaltojen huippukokouksen aikaansaaminen ja aseriisuntakyksymykset. Ydinkoekielto ja kokeiden valvonta tulivat myös asialistalle." "Puolan ulkoministeri Adam Rapackin suunnittelema Keski-Euroopan ydinasevapaan vyöhykkeen luomiseksi herätti Pohjoismaissa mielenkiintoa, mutta Natossa ajatus tyrmättiin lännelle epäedullisena. Ydinaseet olivat tulleet esiin monen maan turvallisuussuunnittelussa. Niistä puhuttiin jopa Ruotsissa ja Sveitsissä, joille Hrustsov varoitti myös Norjaa ja Tanskaa hyväksymästä ydinasetukikohtaa alueilleen.

"Vuoden 1958 kriisien sarja alkoi Lähi-idästä.  Takana oli Suezin konflikti vuonna 1956." Toukokuussa 1958 tilanne järkkyi Libanonissa, jossa syttyi sisällissota ja seuraava räjähdys tapahtui Bagdadissa, jossa salaliitto kaappasi vallan, antikommunistinen pääministeri Nuri al-Sa`id surmattiin ja nuori kuningas Faisal II hirtettiin. Kaappauksen jälkeen Neuvostoliitto, Kiina ja Egypti varoittivat Yhdysvaltoja puuttumasta Libanonin tilanteeseen. Yhdysvaltojen merijalkaväki miehitti Beirutin taistelutta. Iso-Britannia lähetti joukkojaan Jordaniaan. Toinen koetus tapahtui Kaukoidässä Kiinan ryhtyessä pommittamaan aivan rannikkonsa tuntumassa olevia Quemoyn ja Matsun saaria, jotka olivat Taiwanille paenneiden tasavaltalaisten joukkojen hallussa. Neuvostoliitto tuki Kiinaa, sen sijaan Yhdysvallat ja Iso-Britannia ilmoittivat vastustavansa Kiinan aietta laajentaa aluevesirajojaan. Jännitteet kasvoivat myös jaetussa Berliinissä, jossa vuolas pakolaisvirta länteen kiihtyi. Itä-Saksan johtaja Walter Ulbricht käynnisti uuden vaiheen 30.lokakuuta esittäen, että myös Länsi-Berliini kuului Neuvostoliiton vyöhykkeeseen. Kriisi puhkesi avoimeksi 10. marraskuuta, kun Hrustsov ilmoitti Neuvostoliiton luovuttavan miehitysvaltuutensa DDR:lle. Tällä uhkarohkealla haasteella Neuvostoliitto yritti savustaa länsivallat ulos Länsi-Berliinistä. Yhdysvaltojen reaktio oli jyrkkä - se ei aikonut luopua oikeuksistaan ja oli valmis puolustamaan niitä ase kädessä. Myös Iso-Britannia ja Ranska  torjuivat Neuvostoliiton esitykset, kriisi kulminoitui 27.5.1959. Tilanne heijastui mediassa, joka reagoi siihen. Länsi-Berliinissä järjestettiin kunnallisvaalit, joissa kommunistit saivat 1.9 prosenttia äänistä ja Willy Brandtin sosiaalidemokraatit voittivat 53 prosentin kannatuksella, samaan aikaan Naton neuvosto vahvisti päätöksen, että länsimaiden joukot pysyivät Berliinissä. 

Suomessa käytyjen vaalien tulokset julkaistiin heinäkuussa 1958, kommunistit riemuitsivat tuloksesta, myös kokoomuksen riveissä oltiin tyytyväisiä menestyksestä. Uusien voimasuhteiden pohjalta ei ollut kuitenkaan helppo muodostaa hallitusta. Eduskuntaan oli nyt vuosikymmenten jälkeen tullut vasemmistoenemmistö, mutta sillä ei ollut merkitystä, kun sosiaalidemokraatit ja kommunistit olivat jyrkästi vastakkain. Hallitustunnusteluissa tuli ilmi pian, että yksikään puolue ei ollut halukas yhteistyöhön SKDL:n kanssa jyrkän luokkataistelulinjan ja ehdottoman neuvostomielisyyden vuoksi. Silloinen presidentti Kekkonen oli epäluuloinen, kun heinäkuussa SDP oli käynyt Väinö Tannerin aloitteesta keskusteluja viiden puolueen hallituksesta. Päiväkirjansa mukaan mukaan Kekkonen oli kuullut, että eräät kokoomuslaiset ja Maalaisliiton oikeanlaidan  edustajat suunnittelivat "uutta suuntausta" ulkopolitiikan rukkaamiseksi. Myöhemmin presidentti sai kuulla, että edellämainituilla piireillä oli mielessään myös uusi presidenttiehdokas, kysymys olisi ollut ulkopolitiikan kurssin muutoksesta, vaikka se kiistettiin jyrkästi.

Kekkonen kutsui 7.elokuuta SDP:n, skogilaisten ja Maalaisliiton edustajat luokseen ja pyysi heitä aloittamaan neuvottelut enemmistöhallituksen aikaansaamiseksi, mitään ryhmää ei saisi syrjiä. Pääteemana hallitusneuvotteluissa oli maatalouden lisäksi talouspolitiikka, jonka huonosta harjoittamisesta julkinen sana oli tuonut esiin. Hallitusneuvotteluissa oli  Paavo Rantasen kirjan mukaan monia vaiheita ja presidentti huolestui ja kirjoitti kirjeen Johannes Virolaiselle todeten, että Moskovassa epäiltiin Suomen olevan muuttamassa ulkopoliittista linjaansa. "Traagillisinta on se, että tuolla hallituksella voi olla kuinka hyvät tarkoitukset tahansa ulkopolitiikassaan, mutta kun luottamus puuttuu, ovat vaikeudet edessä."

Tulevaksi pääministeriehdokkaaksi valikoitui puhemies K.A.Fagerholm, Neuvostoliitto ei kuitenkaan pitänyt Fagerholmista, hänen todelliset  näkemykset paljastuivat hänen kahdessa  puheessaan, jotka hän piti Unkarin tapahtumien yhteydessä marraskuussa 1956. "joissakin maissa suuret muutokset on onnistuttu toteuttamaan konekivääreillä, mutta oikeudenmukaisuus ja sananvapaudet on poljettu maahan tavalla, joka on aiheuttanut hirveitä kärsimyksiä ja verenvuodatusta." " Koko Suomi ilmaisee myötätuntonsa Unkarin veljeskansalle. Me toivomme, että tämä kansa saa mahdollisuuden rakentaa omaa maataan rauhassa ja vapaudessa."

Tasavallan presidentti antoi 26.elokuuta Fagerholmille hallituksen muodostajan tehtävän. Kekkosella ei ollut  helppoa,  hän oli epävarma ja epäluuloinen, äärimmäinen paine rasitti sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kekkosella oli oma kanta ja tieto, ettei Neuvostoliitto tulisi hyväksykmään tulevaa hallituspohjaa. Hallituksen ohjelmassa ei ollut moittimista, taloudesta ja työttömyydestä kannettiin huolta. Maalaisliiton suuri tavoite  maataloustulolaki luvattiin säätää, ulkomaisille polttoaineille oli tarkoitus säätää tuontitullit, vientimaksuvaroilla tuettaisiin selluloosatehtaiden rakentamista. Rauta- ja terästeollisuuden suunnitelmat toteutettaisiin ottaen huomioon kannattavuusnäkökohdat. Asuntopulan helpottamiseksi säädettäisiin  Arava-laki. Ulkopolitiikan ohjelmassa todettiin lyhyesti, että hallitus noudattaisi jo omaksuttua linjaa. Media ja suuri osa kansaa olivat tyytyväisiä, hallitus oli vahva ja sillä oli selkeä enemmistö takanaan. Fagerholmin kolmas hallitus aloitti 29.elokuuta 1958.

Hallituksen alku näytti lupaavalta, pohja oli laaja ja ohjelma realistinen, Fagerholmin oma mielipide oli:" Kolmas hallitukseni, jos sitä katselee asiallisesti, paras missä olen ollut mukana." Kirja tuo elävästi esiin, kuinka hallituksen toimista keskusteltiin ulkopuolella Suomen; Izvestija lehti opetti että varoitti suomalaisia kuinka YYA sopimus oli tärkeä ja esimerkki rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, neuvostovastaisuus oli aina tuonut Suomelle onnettomuutta. Amerikkalainen uutistoimisto Associated  Press julkaisi hälyttävän katsauksen Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tilanteesta. Presidentti ilmaisi vihansa myös New York Timesin amerikansuomalaiselle kirjeenvaihtajalle, kun lehti kertoi ruotsalaisen lehtimiehen maasta karkottamisesta. Literaturnaja Gazetassa kirjoitettiin, kuinka Suomessa annettiin painoa neuvostovastaiselle aineistolle. Neue Zürcher Zeitungin pohjoismainen kirjeenvaihtaja Mehlem julkaisi artikkelin 23. syyskuuta otsikolla "Itätuulta" siinä tuotiin esiin, vaikka kylmä sota  ei olisi päättynyt Suomen rajoille, ilmapiiri Helsingin ja Moskovan välillä oli huonontunut ja Kekkonen pahoitti siitä mielen.

Suomen ja Neuvostliiton kauppa oli Suomelle elintärkeä, mutta Neuvostoliitto alkoi viivytellä päätöksiä tilauksista ja viisumeista ja luotoista. Keskustelu tilanteesta jatkui kotimaassa ja ulkomailla, länsisaksalainen Die Welt lehti suositteli, että Suomelle annettaisiin luottoa, koska Neuvostoliitto viivytteli kauppaneuvotteluja. Ruotsalainen Expressen kantoi huolta siitä, että Suomea painostettiin, koska hallituksen kokoonpano oli väärä. Uusi Suomi liittyi ihmettelijöiden joukkoon 23. lokakuuta ja kyseli, että missä vika, kun neuvottelut naapurin kanssa eivät luista. Neuvostoliitto ei halunnut taivuttaa Suomea suurilla ulkopoliittisilla syytöksillä vaan muilla keinoilla, se kritisoi julkaisutoimintaa, esitti epäilyjä, jäädytti toimintaa. Marraskuun viimeisellä viikolla tuli ilmeiseksi, että hallituksen päivät olivat luetut, kohtalonpäivä oli 4. joulukuuta, Virolainen luki lausunnon virkamiehille, jossa hän kertoi, että ei voisi jatkaa ministerinä, koska Suomen hallitus oli menettänyt Neuvostoliiton luottamuksen, hän anoi eroa ja muut Maalaisliiton ministerit seurasivat esimerkkiä. Helsingin Sanomat otsikoi: "Maalaisliitto lähti, koko hallitus kaatui"  Presidentti pyysi hallitusta jatkamaan toimitusministeriönä, kunnes uusi hallitus saataisiin kokoon. Fagerholmin kolmas hallitus oli pakko erota, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt hallitusta.

Kirjan Yöpakkaset takakansi kertoo, miten edellämainittu muutaman kuukauden tapahtumasarja jätti suomettumisen kotimaan politiikan pysyväksi ominaisuudeksi ja varmisti Kekkosen vankkumattoman aseman vuosiksi eteenpäin.

Itse koin kirjan raikkaaksi ja selventäväksi suomalaisesta politiikasta, joka joutui umpikujaan siksi, että Neuvostollitto ei sitä hyväksynyt, vaikka hallitus vakuutti ja noudatti ulkopolitiikassa linjaa, jota edeltäjät olivat noudattaneet. Suomessa käytiin elävää keskustelua kansainvälisen huomion keskipisteenä ja jouduttiin sitten sopeutumaan asiaan, kun Neuvostoliiton kauppa oli elintärkeä ja sillä pystyttiin painostamaan haluttuun poliittiseen tulokseen. Se suomettuminen, jonka itse koin vuosikymmenen myöhemmin oli seurausta siitä, että jokainen taho halusi hyötyä ja saada taloudellista ja poliittista valtaa, polittinen liturgia oli syntynyt oikeiden tapahtumien jälkeiseen aikaan. Mielestäni nykyinen Nato keskustelu on tämän jälkiseurausta, vasta viime päivinä on sentään käyty keskustelua liittymisestä Natoon, mutta siihen edelleen vaikuttaa tämä vanha suomettumisen ilmapiiri, totuuden verhon taakse uskalletaan silloin tällöin kurkkia. Vaikka tilanne nyt on poliittisesti arka, 1991 Suomella olisi ollut helppo liittyä Natoon ilman kenenkään ulkovallan paheksuntaa, muistan kuinka silloin muistaakseni Presidentti Jeltsin  vastasi lehtimiehen kysymykseen Nato- aiheesta, että Suomella on oikeus itse päättää liittyykö vai ei.

Saksan jälleenyhdistyminen ( Deutsche Wiedervereinigung) tapahtui 3. lokakuuta 1990, kun Saksan demokraattisen tasavallan  (Itä-Saksa, DDR) osavaltiot liittyivät  Saksan liittotasavaltaan  (Länsi-Saksa).  Saksan yhteinäisyyspäivä (saks. Tag der Deutschen Einheit) on Saksan ainoa liittovaltion säätämä kansallinen vapaapäivä. Nimitystä ”jälleenyhdistyminen” käytetään erotukseksi vuonna 1871 tapahtuneesta Saksan yhdistymisestä Saksan keisarikunnaksi.

Jaettu ja yhdistynyt Saksa

Saksa oli maailmansodan päättyessä jaettu neljään miehitysvyöhykkeeseen. Kun läntisten voittajavaltojen vyöhykkeet vuonna 1949 yhdistettiin Saksan liittotasavallaksi, pystytettiin Neuvostoliiton vyöhykkeelle vastaiskuna sosialistijohtoinen Saksan demokraattinen tasavalta eli DDR. Elokuun 13. päivän vastaisena yönä 1961 DDR:n rajajoukot sulkivat rajan Itä- ja Länsi-Berliinin välillä piikkilankaestein. Myöhemmin rajalle kohosi betonimuuri ja teräsverkkoaita. 

Saksan demokraattisen tasavallan ainoiden vapaiden parlamenttivaalien jälkeen keväällä 1990 sen ja läntisen Saksan väliset neuvottelut huipentuivat sopimukseen Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä. Saksojen ja toisen maailmansodan  neljän  liittoutuneen  voittajavaltion väliset neuvottelut takasivat yhdistyvälle Saksalle täyden suvereenisuuden. Saksa on jatkanut Euroopan yhteisön, nykyisen Euroopan unionin sekä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön (Nato) jäsenenä.

Elämme jälleen kriittisiä aikoja, samankaltaisten poliittisten teemojen vallitessa, toivotaan, että valtion johtajat, EU ja Yhdysvallat saisivat vaikean tilanteen hallintaan ja toimivan keskusteluyhteyden Venäjään. 

Arja Kolehmainen 09.01.2022 Helsinki

Lähteet: Yöpakkaset 1958, Paavo Rantanen; kaikki otteet edellä aiheesta ovat kirjasta. 

              Barrikaadeilta pankkimaailmaan: Björn Wahlroos

              Wilkipedia