Keskiajalla Euroopassa harjoitettiin tieteenä pidettyä alkemiaa

Euroopassa 1700 luvulle asti harjoitettiin tieteenä pidettyä tutkintaa, joka perustui olettamukseen, että arvoton aine voitiin kemiallisin keinoin muuttaa kullaksi. Alkemiaan liittyi myös muita elementtejä, osa alkemisteistä etsi salaperäistä ainetta (viisasten kivi, suuri eliksiiri, punainen tinktuura), jolla olisi ollut voima parantaa kaikki sairaudet ja taata sen haltijalle ikuinen nuoruus. Niin erikoiselta kuin tuo tuntuukin, niin varmaan moni alkemian harjoittaja olisi nykyajan keksintöjä nähdessään uskonut, että joku todella on löytänyt heidän etsimänsä keinon, jos hän vaikka olisi nähnyt työntekijän, joka ohjaa tietokoneelta prosessia, jossa kultaa käsitellään.

Kulta on alkuaine, joka kuuluu metallien ryhmään, sen kemiallinen merkki on Au ja järjestysluku 79, sulamispiste 1064,43 °C. Kulta on pehmeää ja kiiltävää, väriltään keltaista, johtaa hyvin sähköä ja lämpöä, kulta on kestävää ja kestää kemiallisia kaasuja, se kuitenkin liukenee Kuningasveteen ja klooriveteen sekä hapen läsnäollessa alkadisyanideihin.

"Kuningasvesi (Aqua regia) on väkevän suolahapon (HCl) ja väkevän typpihapon (HNO3) seos. Kuningasvesi on voimakkaasti syövyttävää, höyryyntyvää, keltaista tai punaista nestettä. Se on yksi harvoista hapoista, jotka syövyttävät kultaa ja platinaa. Koska kulta ja platina ovat vetyä jalompia, syövyttävyys ei kuitenkaan perustu happamuuteen, vaan happojen yhteisvaikutukseen." wikipedia

 Kultakanta oli rahajärjestelmä, jossa rahayksikön arvo vastaa tietyn kultamäärän arvoa. Kultakanta otettiin käyttöön Englannissa 1816, Suomi siirtyi hopeakannasta kultakantaan 1877. Kultarahoja käytettiin ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jonka jälkeen keskuspankki lunasti liikkeelle laskemiaan seteleitä vaadittaessa kullalla.

Valtiovallan osuus rahajärjestelmässä oli merkittävä, siksi kaupankäyntiin tarvittiin maksuväline, joka oli vakaa ja jolla oli tunnustettu arvo. Tarkoitukseen käytettiin jo varhain lyötyjä rahoja jalometalleista. Kun kansallisvaltioitten rahatalous kasvoi ja suhde valtioiden välillä muuttui, niiden sisäiset markkinat vahvistuivat jatkuvasti 1700 luvulta alkaen, tilanne muuttui, metalleja ei enää ollut riittävästi saatavilla ja valtioden valuutat alkoivat liikkua seteleinä, ongelma vain oli valuutan arvon epävakaisuus, syntyi tarve lisätä kansainvälisen ja kansallisten rahajärjestelmien vakautta.

Seteleitä käytettiin  jalometallirahan vastineena, kun valtion menot lisääntyivät voimakkaasti esimerkiksi sotien aikana, niiden  laajennettua ja jatkuessa valtioille tuli kiusaus laskea liikkeelle niin paljon velkakirjoja, ettei niitä enää voitu vaihtaa kulta- ja hopearahoihin, jolloin setelit julistettiin vaihtokelvottomaksi ja valtio joutui  ikäänkuin vararikkoon ja voimaan jäi vain paperirahakanta. Paperirahakannassa oli vain kaksi merkittävää haittaa, valtiolle oli houkutus laskea liikkeelle suuria määriä seteleitä, jolloin inflaation vaara kasvoi. Säästöihin uskallettiin tallettaa vain arvometallirahaa, jonka vuoksi arvoraha jäi makaamaan kassakirstuihin. Toinen ongelma oli se, että setelit eivät kelvanneet muille maille vaan jäivät maan sisäiseen käyttöön.

 1800 luvun alkaessa käytiin lukuisia pitkiä sotia, joten rahan arvo oli ongelma maailman laajuisesti. Rauhan koittaessa päätettiin tehdä asialle jotain, kansainvälisen rahajärjestelmän vakauttamista johti uusi teollinen suurvalta Iso-Britannia, joka oli silloin maailman rikkain maa. Lontoo oli noussut jo 1700 luvulla maailman kaupan ja rahoitustoiminnan keskukseksi ja sotien jälkeen sen asema vain vahvistui. Ranska oli yrittänyt estää Britannian valtaa taloudessa ns. mannermaasulkemuksella mutta tuloksetta. Vahvan kauppansa ja merenkulkunsa sekä rahoitusvarallisuutensa ansiosta englantilaiset olivat saaneet vahvan armeijan ja kyenneet vastustamaan sillä Napoleonin pyrkimyksiä. Englannin valtion setelit oli julistettu vaihtokelvottomaksi, mutta 1821 Bank of England ryhtyi jälleen vaihtamaan seteleitä kultaan tai Sterling puntaan. Englannissa näin palattiin kultakantaan ja sterling-punnasta tuli maailman johtava valuutta. Maa toisen jälkeen seuraavina vuosina seurasi Englannin esimerkkiä ja muutti setelinsä arvometalleihin, pantiin toimeen "raharealisaatioita". Metallirahakantaan palattaessa valtioiden väliset liiketoimet helpottuivat ja 1840-luvulta lähtien maailmankauppa ja luottovirrat alkoivat kasvaa. Kulta ei vielä kuitenkaan ollut itsestään selvä rahan arvon perusta, kaksimetallikanta haluttiin säilyttää, ettei syntyisi pulaa rahametalleista. Amerikan manteeella riitti hopeaa ja Yhdysvaltain hopeavaranto kasvoi mittavaksi, hopea oli myös tärkein maksuväline Latinalaisessa  Amerikassa mm. Meksikon ja Bolivian hopeakaivoksien vuoksi.

Kaliforniasta löydettiin kultaa 1840-luvun loppupuolella suuria määriä laajojen kultaesiintymien vuoksi, kultavarannot kasvoivat Yhdysvalloissa, hopearahoista oli  tullut arvokkaampia, kuin niiden metalli oli, ja niiden arvoero aiheutti ongelmia liiketoiminnassa. Kultalöydöt 1850-luvulla tekivät tilaa kullan käytön yleistymiselle ja sen käytölle rahajärjestelmän perustana. Ranska ryhtyi ensimmäisinä maana vakauttamaan kansainvälistä rahajärjestelmää niin, että kutsui koolle frangeja käyttävät maat ja sovittiin kultafangiin perustuvan rahajärjestelmän käytöstä 1865 ns. Latinalainen rahaliitto, sen vakaus tosin jäi lyhytaikaiseksi, kun Ranska hävisi Preussin johtamille Saksan valtioille ja siitä seurasi suuret sotakorvaukset Ranskalle. Saksa siirtyi kultakantaan 1872 ja uuteen valuuttaan markkaan, joka korvasi hopeataalarin.

Saksan liittyminen kultakantaan vaikutti siten, että 1870 luvun alussa myös Hollanti ja Skandinaavian maat siirtyivät kultakantaan ja 1800 luvun lopussa maa toisensa jälkeen siirtyi kultakantaan. Kultakannan kaudella 1870-1914 maailmankauppa ja pääomavirrat kasvoivat voimakkaasti. Rahan tarve kasvoi mutta järjestelmä pysyi vakaana, kullan hinta pysyi pitkään vakaana samoin rahan arvo. Kultakannan toimivuuden takaamiseksi pidettiin kiinni kirjoittamattomista säännöistä:

Rahayksikkö oli sidottu tiettyyn määrään kultaa ja näin syntyi kiinteät valuuttakurssit.

Kultarahan sallittiin  kiertää ja seteleitä voitiin vapaasti vaihtaa kultaan.

Raha oli alisteisessa suhteessa kultaan, kullan oli oltava järjestelmän ankkuri.

Kuka tahansa sai sulattaa kultarahan, kullan käytölle piti olla mahdollisimman vähän rajoituksia.

Kuka tahansa sai viedä maasta kultaa ja kultarahoja, kultavirroille ei saanut olla esteitä. Kun sekä kultaraha, että lyömätön kulta saivat liikkua vapaasti rajojen yli ilman hallinnollisia kuluja, sen arvo odotettiin pysyvän samana eri maissa ja valuuttojen välinen vaihtosuhde säilyi vakaana.

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena kultakanta lakkautettiin, sotilaallinen varustelu ja sota lisäsivät valtioiden menoja. Valtioiden menoja ei kuitenkaan kyetty rahoittamaan, kun tulot eivät kasvaneet riittävästi menojen suhteen, niinpä sodan kustannukset rahoitettiin setelipainokoneilla, mistä seurasi inflaatiokierre, setelistön kasvun seurauksena lisäksi inflaatiota kiihdyttivät talouteen liittyvät suuret haasteet. 

Inflaatio tuli shokkina maailmalle, joka oli tottunut pitkään vakaaseen rahatalouteen. Saksassa setelien painatus riistäytyi käsistä, hinnat kaksinkertaistuivat joka toinen päivä ja valuuttaa alettiinkin nimittää paperimarkaksi, vuonna 1923 se yltyi katastrofaaliseksi hyperinflaatioksi, joka vuoden lopussa Yhdysvaltain dollari vastasi 4200 miljardia Saksan markkaa, kun se arvo ennen sotaa oli 4.2 markkaa. 

Tuhoisan hyperinflaation ajan kokemukset loivat Saksassa pohjan tiukalle rahapolitiikalle, joka vahvisti 1920-luvun Berliinin kultavarantoja ja vuosina 1924-1926 Euroopan kolme vanhaa rahoituksen suurvaltaa kytkeytyivät jälleen kultakantaan sekä joukko pienempiä Euroopan valtioita kytkivät valuuttansa kultaan, tästä syntyi myönteisiä vaikutuksia ja seuraavina vuosina kultakantaan liittyneiden maiden lukumäärä nousi 50:een, oli syntynyt jälleen maalmanlaajuinen rahakanta.

Toukokuussa 1931 maailmantaloudessa puhkesi äkillinen rahoituskriisi, kun Itävallan suurin pankki Wienin Creditanstalt joutui lopettamaan maksujensa suorittamisen, pankki oli Keski-Euroopan tärkeimpiä pankkeja. Lainapääoma ehtyi ja samaan aikaan teollisuuden markkinat ehtyivät, luottamus pankkeihin hävisi ja tallettajat nostivat varansa, josta seurasi pankkien konkurssiaalto. Itävallasta kriisi levisi naapurimaihin ja luottamuskriisistä kärsi myös Saksan pankit, Saksassakin tallettajat ryntäsivät pankkeihin nostamaan varansa. Saksan kultakannassa pysymiseen alkoi kohdistua paineita huolimatta vahvasta teollisuudesta, Saksa heikensi likdiviteettiä pysyäkseen kultakannassa, mutta se vain heikensi tilannetta ja syvensi kriisiä. Heinäkuussa 1931 valtionpankki antoi periksi ja Saksa luopui kultakannasta.  Latinalaisen Amerikan maat lopettivat valtionvelkansa maksun 1931, kun Yhdysvaltojen pääomavirta lakkasi.

Syyskuussa 1931 Iso-Britannia joutui lopettamaan kultakannan ja punta jätettiin kellumaan. Pohjoismaat luopuivat kullasta muutaman viikon kuluessa. Vuoden lopulla Japani luopui kultakannasta. 1930 luvun kriisin kovimmin koettelemia maita oli Yhdysvallat vuoden 1929 korkeasuhdanteen ja pörssiromahduksen jälkeen. Pankkikriisin kestettyä muutaman viikon huhtikuussa 1933 lopetettiin kullan maksu ja Yhdysvallat luopui kultakannasta. Seuraavina vuosina jäljelle jääneitä maita seurasi esimerkkiä ja viimeisenä Ranska, joka luopui vasta 1936 kultakannasta.

Kriististä ulospääsyä seurasi mallia, kultakannasta ensimmäisenä luopuneet elpyivät nopeimmin, kultakannassa pisimpään pysyneet lama kesti toiseen maailmansotaan saakka.

Ranskan ja Yhdysvaltain valtionjohto ja keskuspankki olivat keskenään yhtä mieltä rahapolitiikasta ja 1930 luvun kriisin syistä, he katsoivat, että kriisi johtui liian kevytmielisestä lainanannosta.

Teollisen vallankumouksen vaiheet Euroopassa ja maailmalla ovat edelleen mallina nykyisille ongelmille, silloin oli suuret rakennemuutokset, kun maaseudun väestö siirtyi teollisille paikkakunnille työpaikkojen perään tunnetuin seurauksin. Toivotaan, että  nykyinen sodanjälkeinen globaalimaailma ja sen talous voisivat jatkaa rauhanomaista kehitystä. Samoin silloin kriisistä oli seurauksia kuten protektionismi, nationalismi ja kilpailu suurvaltojen välillä sekä Ensimmäinen ja Toinen maailmansota.

Kultakannasta luopumisen seurauksena pankkeja kaatui ja suojatulleja korotettiin, valtiovallan merkitys  vahvistui talouspolitiikassa. Pankkikriisit ja ja kansainvälisten pääomavirtojen ehtyminen raivasivat maaperää pääomamarkkinoiden sääntelylle, joka helpotti valuuttakurssipolitiikan  harjoittamista ja vähensi riskiä taloussuhteiden ongelmiin valtioiden välillä, valuuttakurssin sääntelystä tuli osa talouspolitiikkaa ja sitä käytettiin talouskasvun ja työllisyyden tavoitteisiin.

Talouspolitiikkaan tuli olennaisena osana inflaation hallinta; Inflaatio tarkoittaa taloustieteessä rahan ostovoiman heikkenemistä, joten samalla rahamäärällä ei saa enää ostettua yhtä paljon tuotteita, palveluja tai työtä kuin aikaisemmin, ja rahamääräiset säästötkin menettävät arvoaan. Nykyisen talouspolitiikan kulmakivenä pidetään vakaata valuutan arvoa, jota keskuspankit valvovat. Suomessa markan arvo muuttui inflaation seurauksena rajusti 1980 -1990 luvulla ja aiheutti suuria ongelmia talouteen, inflaation noustessa kaksinumeroiseksi seurasi siitä myös korkojen nousu ja vaikutti kielteisesti kotitalouksien talouteen. Suomen liityttyä EU:n ja myöhemmin Euro talouteen, alkoi vakaat ajat taloudessa ja kun kustannuksia ei voitu devalvoinnilla hoitaa, täytyi vientiyritysten saneerata toimintoja kustannustehokkaiksi ja palkkoihin se vaikutti siten, että se on ollut yksi kustannustekijä, jonka myös odotetaan joustavan. EU:lla ja Yhdysvalloilla on haasteita pitää yllä vakaata valuuttaa, kun keskuspankkien velkakirjaostot ja maiden runsaat elvytykset ovat tuottaneet suuria määriä rahaa liikkeelle. Toivotaan, että EU ja jäsenmaat löytävät rakentavat toimet, joilla maiden taloudet saadaan vakaalle pohjalle.

Arja Kolehmainen 01.06.2021

Lähde: Maailmantalouden historia - teollinen aika  Lennart Schön, Wikipedia