Kaiken takana on nainen

Kalevala on myyttinen tarinoiden ja tiedon lähde  - muinassuomalaisten tietämystä ja ymmärrystä maailmasta. Tarinat ovat vieläkin elinvoimaisia ja tämänpäivän tapahtumat suomalaisessa yhteiskunnassa ovat samankaltaisia kuin Kalevalan kiehtovat legendat, hyvinvointiyhteiskunnan hedelmät ja valta ovat yhä taistelun kohteena.

Kalevalan kolmannessa runossa muinaisuomalainen tietäjä pohtii olemassaoloaan:

Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi.

Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.

Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan."

Pohjolassa nuori mies halusi löytää ja haastaa itseään:"

"Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran; kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.

Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille."

Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski, säkeniä säärivarret;
valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän.
Ajoa suhuttelevi. Ajoi päivän, ajoi toisen,
ajoi kohta kolmannenki. Jo päivänä kolmantena
päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille.

Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiellä vastatusten:
tarttui aisa aisan päähän, rahe rahkehen takistui,
länget puuttui länkilöihin, vemmel vempelen nenähän.
Siitä siinä seisotahan, seisotahan, mietitähän...
vesi vuoti vempelestä, usva aisoista usisi. 

Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa nimittelihe  Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen! Sie olet nuorempi minua."  Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:"Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta!

Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki!
Sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen:
reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata,"Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan!
Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!"

Näin vanha Väinämöinen ja nuori Joukahainen kilpailivat tiedosta ja sanan voimasta, mutta kun  sanat, tieto ja voima  loppuvat nuoremmalta alkaa varsinainen voimailu:"

"Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne miekkojasi,mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi.

Siinä nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan
katselohon,
sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan."

Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.

Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähiksi.

Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen.
Jaksoitteli jalkoansa: eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenkä.

Siitä nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä!
Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimma.

Sanoi vanha Väinämöinen: "En halaja aumojasi,
herjä, hietapeltojasi! On noita itselläniki,
peltoja joka perällä, aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma.Siitä nuori Joukahainen toki viimein tuskastui,
kun oli leuan liettehessä, parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perässä.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua!
Virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.

Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi."
Siitä vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.

Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä,
parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivestä,
reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta.

Näin Joukahainen lupasi Aino siskonsa vanhalle tietäjälle ja sinetöi nuoren naisen kohtalon:

Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui.
Itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan: "Mitä itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani!
Itkenpä minä jotaki: itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille."

Jo astui kohin kotia, lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen; näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä, rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!

"Neiti tuon sanoiksi virkki: "En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä, päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista, vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni, kanssa armahan emoni.

"Veljensä veräjän suulla vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani, helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani, kaulasta hopeahelmet."
Sisko sillan korvasella vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka, sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkijällä, vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka, sitä itken ja valitan:
kirpoi kullan kulmiltani, hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni, punanauhat pääni päältä."
Emo aitan portahalla kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka, tyttö raukka, neito nuori?""

Sio nyt silkit silmillesi, kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet, kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen, liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise, senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat, kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle, silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin, käet kullankäärylöihin!

"Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi, parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki, senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota, ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle, kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:"

Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan:
ei minua isoni itke, ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien, päälle mustien murien."

Ja lopulta Aino toteutti ajatuksensa:

Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa, virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän, sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin, lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!

Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen...

Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui:
itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki,
kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna,
mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien.

Astui huollen, huokaellen, syämellä synkeällä
rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyjä:
missä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?"
Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi:
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen
alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien.
"Siellä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi
pikkuisessa pirttisessä, kamarissa kaitaisessa,
kiven kirjavan kylessä, paaen paksun kainalossa."
Siitä vanha Väinämöinen vetihe venesijoille.
Silmeävi siimojansa, katselevi onkiansa;
otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä.
Soutoa melastelevi, päähän saaren saauttavi,
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.

Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja,
käeksellä kääntelijä. Laski launihin merelle,
ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi.
Jo päivänä muutamana, huomenna moniahana
kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa.
Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa. 

Katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana!
Sileähk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi,
haleahka haukiseksi, evätöin emäkalaksi;
ihala imehnoksiki, päärivatoin neitoseksi,
vyötöin veen on tyttöseksi, korvitoin kotikanaksi:
luopuisin meriloheksi, syvän aallon ahveneksi."

Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilteä kaloa:
lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe
pohjasta punaisen purren, venehestä Väinämöisen. 

Sieltä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:"Oi sie vanha Väinämöinen! En ollut minä tuleva lohi leikkaellaksesi, kala palstoin pannaksesi,aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi,lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva kainaloiseksi kanaksi,
ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi,
sijasi levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi,
pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi,
tulen tuojaksi tupahan, valkean virittäjäksi,
leivän paksun paistajaksi, mesileivän leipojaksi,
olutkannun kantajaksi, atrian asettajaksi.

"En ollut merilohia, syvän aallon ahvenia:
olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyyit kuun ikäsi, puhki polvesi halasit.
"Ohoh, sinua, ukko utra, vähämieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä Vellamon vetistä neittä,
Ahon lasta ainokaista!"
Sanoi vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen! Toki tullos toinen kerta!"

Eip' on toiste tullutkana, ei toiste sinä ikänä:
jo vetihe, vierähtihe, ve'en kalvosta katosi
kiven kirjavan sisähän, maksankarvaisen malohon.

Sai kyllin kaloja muita, kaikkia ve'en kaloja,
ei saanut sitä kalaista, mitä mielensä pitävi:
Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista.

Arja Kolehmainen Helsikki 30.09.2020

Lähde: Kalevala

Tarina jatkuu alla.. 

Yksin ei hyvä olla

Vaka vanha Väinämöinen tuo on tuossa arvelevi,
miten olla, kuin eleä. Jo kutaisi sulkkunuotan,
veti vettä ristin rastin, salmen pitkin, toisen poikki;
veti vienoja vesiä, lohiluotojen lomia,
noita Väinölän vesiä, Kalevalan kannaksia,
synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja,
Joukolan jokivesiä, Lapin lahtirantasia.

Sai kyllin kaloja muita, kaikkia ve'en kaloja,
ei saanut sitä kalaista, mitä mielensä pitävi:
Vellamon vetistä neittä, Ahon lasta ainokaista.

Siitä vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh, hullu, hulluuttani, vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä, ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna, oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella! Kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa, kaikki toimi toisialla.

"Kuta vuotin kuun ikäni, kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä, veen on viimeistä tytärtä
ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi.

"Kukkui muinaiset käkeni, entiset ilokäkeni,
kukkui ennen illoin, aamuin, kerran keskipäivälläki:
mikä nyt sorti suuren äänen, äänen kaunihin kaotti?
Suru sorti suuren äänen, huoli armahan alenti;
sill' ei kuulu kukkuvaksi, päivän laskun laulavaksi
minun iltani iloksi, huomeneni huopeheksi.

"Enkä nyt tuota tieäkänä miten olla, kuin eleä,
tällä ilmalla asua, näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa, vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa, miten pystössä pysyä,
murehisin murtumatta, huolihin katoamatta
näissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa!"

Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa, vanhempasi valvehella,
joka saattavi sanoa, miten olla oikeana,
murehisin murtumatta, huolihin katoamatta
niissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa:
mene Pohjan tyttärihin! Siell' on tyttäret somemmat,
neiet kahta kaunihimmat, viittä, kuutta virkeämmät,
ei Joukon jorottaria, Lapin lapsilönttäreitä.

"Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä,
jok' on sievä silmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa,
aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!" 

Kuudes runo kertoo, kuinka Väinämöinen päätti emon ohjeen mukaan hakea Pohjolasta neidon mutta matkalla Ainon veli Joukahainen odottaa häntä kostaakseen hävityn taiston.

Vaka vanha Väinämöinen lähteäksensä käkesi
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin, hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun, päitsensä hopean päähän:
itse istuvi selälle, löihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi, matkoansa mittelevi
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
Ajoi Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui, koti jääpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren selälle, ulapalle aukealle
kapioisen kastumatta, vuohisen vajoumatta.

Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa, ylen kauaista kaetta
kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi;
noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli. 

Sai kaaren kanineheksi, jousen varsin valmihiksi.
Kaari on kaunihin näköinen, jousi jonki maksavainen:
hevonen selällä seisoi, varsa juoksi vartta myöten,
kapo kaarella makasi, jänö jäntimen sijassa.

Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen:
varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta.
Minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi
pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla.

Karkaeli nuoliansa, puretteli piiliänsä
maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä.
Sai vasamat valmihiksi, jousen jänniteltäväksi.
Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi suvantolaista;
vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän.

Viikon vuotti Väinämöistä, viikon vuotti, ei väsynyt,
istuellen ikkunoissa, valvoen vajojen päissä,
kuunnellen kujan perällä, vahtaellen vainiolla,
viini nuolia selässä, hyvä kaari kainalossa. 

Vuotteli ulompanaki, talon toisen tuolla puolla:
nenässä tulisen niemen, tulikaiskun kainalossa,
korvalla tulisen kosken, pyhän virran viertimellä.
Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana
loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle;
keksi mustasen merellä, sinerväisen lainehilla:
"Onko se iässä pilvi, päivän koite koillisessa?"

Ei ollut iässä pilvi, päivän koite koillisessa:
oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen,
matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.

Tuop' on nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen,
jou'utti tulisen jousen, koppoi kaaren kaunihimman
pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen.

Ennätti emo kysyä, vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?"

Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan:
pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen.
Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen
läpi syämen, maksan kautta, halki hartiolihojen."

Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epäsi:
"Elä ammu Väinämöistä, kaota kalevalaista!
Väinö on sukua suurta: lankoni sisaren poika.
"Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi.
Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi,
kuin onpi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla."

Tuossa nuori Joukahainen jo vähän ajattelevi,
pikkuisen piättelevi: käsi käski ampumahan,
käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti. 

Jännitti tulisen jousen, veti vaskisen vekaran
vasten polvea vasenta, jalan alta oikeansa.
Veti viinestä vasaman, sulan kolmikoipisesta,
otti nuolen orhe'imman, valitsi parahan varren;
tuon on juonelle asetti, liitti liinajäntehelle.

Lekahutti liipaisinta, ampui nuolen ensimäisen: Ampui toisen nuoliansa:se meni kovan alatse, alaisehen maa-emähän; Ampui kohta kolmannenki: kävi kohti kolmannesti, sapsohon sinisen hirven alta vanhan Väinämöisen;
ampui olkisen orihin, hernevartisen hevosen
läpi länkiluun lihoista, kautta kainalon vasemman.

Siitä vanha Väinämöinen sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi lainehesen, kourin kuohu'un kohahti
selästä sinisen hirven, hernevartisen hevosen.
Nousi siitä suuri tuuli, aalto ankara merellä;
kantoi vanhan Väinämöisen, uitteli ulomma maasta
noille väljille vesille, ulapoille auke'ille.

Siitä nuori Joukahainen itse kielin kerskaeli:
"Et sinä, vanha Väinämöinen, enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana
astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia!

Tuon emo sanoiksi virkki: "Pahoin teit sinä poloinen,
kun on ammuit Väinämöisen, kaotit kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman!"

Seitsemäs runo kertoo, kuinka Väinämöinen yrittää selvitä uimalla, eikä tiedä miksi on siellä ja mihin voisi päästä kuivalle maalle, mutta lintu Lapista lensi apuun ja kuljetti Väinämöisen Pohjolaan, johon jätti, Pohjan neito kuuli  Väinämöisen itkun ja Louhi Pohjolan emäntä souti apuun.

Vaka vanha Väinämöinen uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä, kuusi yötä järkiähän,
eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.

Uip' on vielä yötä kaksi, kaksi päiveä pisintä.
Niin yönä yheksäntenä, kaheksannen päivän päästä
toki tuskaksi tulevi, painuvi pakolliseksi,
kun ei ole kynttä varpahissa eikä sormissa niveltä.

Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen,
kun läksin omilta mailta, elomailta entisiltä
iäkseni ilman alle, kuuksi päiväksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä ollakseni, vaiva värjätelläkseni,
aina aalloissa asua, veen selällä seurustella. 

Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi, uros, aaltojen seassa?"

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi, uros aaltojen varassa:
läksin neittä Pohjolasta, impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautimme suloa meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle, Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin, itseäni mielittihin.

"Siitä vierähin vetehen, sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta, iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli, uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt, monta yötä uiksennellut
näitä väljiä vesiä, ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana, arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi, kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen, vai vetehen vaipuminen."

Sanoi kokko, ilman lintu: "Ellös olko milläskänä!
Seisotaite selkähäni, nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan, minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän, arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken, Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi, itselleni istumiksi."

Tuop' on kokko, ilman lintu, kantoi vanhan Väinämöisen,
viepi tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän, summahan Sariolahan.
Siihen heitti Väinämöisen, itse ilmahan kohosi.

Siinä itki Väinämöinen, siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä, nimen tietämättömällä,
sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.

Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa, päivän kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa:
itse ennen ennätteli, ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta, kanan lapsen laulamatta.

Pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä.
Ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän, alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille, kuuntelihe, kääntelihe:
kuulevi mereltä itkun, poikki joen juorotuksen.

Juosten joutuvi takaisin, pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle, vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama."

Työnnälti venon vesille, kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan. Sekä souti jotta joutui:
souti luoksi Väinämöisen, luoksi itkevän urohon.

Siinä itki Väinämöinen, urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla, tiheällä tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta, vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emäntä, puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla."

Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?"

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä."

Otti miehen itkemästä, urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa, istutti venon perähän.
Itse airoille asettui, soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan, viepi vierahan tupahan.

Syötteli nälästynehen, kastunehen kuivaeli;
siitä viikon hierelevi, hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi, urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi:
"Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?"

Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kyläinen syönti hyvissäki vierahissa;
mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja:
pääsisin omille maille, elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen."

Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille,
oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?"

Sanoi vanha Väinämöinen: "Mitäpä kysyt minulta,
jos saatat omille maille, oman peltoni perille,
oman käen kukkumille, oman linnun laulamille!
Otatko kultia kypärin, hope'ita huovallisen?"

Louhi Pohjolan emäntä tarjosi ensin mahdollisuutta asua siellä, mutta ymmärsi Väinämöisen kotiinpaluun halun ja ei tyytynyt rikkauksiin vaan halusi enemmän ja tarjosi tyttären vaimoksi:

En kysele kultiasi, halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä.
Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille, oman linnun laulamille,
oman kukon kuulumille, oman peltosi perille."

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille: työnnän seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi.
"Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät."

Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen untuvasta."

Pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen;
saattoi vanhan Väinämöisen, istutti oron rekehen.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä, kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen, tahi ei ilta ennättäne:
josp' on päätäsi ylennät, kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi, paha päivä päälle saapi."

Siitä vanha Väinämöinen löi orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan. Ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.

Väinämöinen oli luvannut Sammon Pohjolan emännälle  taitavan Seppo Ilmarisen takomana. Matkalla kotiin 8. runossa hän kohtaa kauniin Pohjolan neidon ja kosii häntä, neito teettää hänelle lukuisia tehtäviä ennen lupautumista vaimoksi. Ollaan uuden ajan kynnyksellä, jolloin opitaan yksi tärkeimmistä taidoista tulevaa aikaa ajatellen; Suomessa varhaisimmat tunnetut todisteet paikallisen limoniitin eli järvimalmin pelkistämisesta ajoittuvat noin 300 eaa. Raudan pelkistysuuneja on löydetty Pohjois- ja Itä-Suomesta.

Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio.
Istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti
pukehissa puhta'issa, valke'issa vaattehissa;
kultakangasta kutovi, hope'ista huolittavi
kultaisesta sukkulasta, pirralla hope'isella.

Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.
Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä.

Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle:
kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla,
kultakangasta kutovi, hope'ista helkyttävi.

Vaka vanha Väinämöinen heti seisatti hevosen.
Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!"

Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja kysyvi:
"Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?"

Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuohon vastaeli:
"Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla

Neiti taiten vastaeli, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sitte sun mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin,
jospa jouhen halkaiseisit veitsellä kärettömällä,
munan solmuhun vetäisit solmun tuntumattomaksi."

Neiti taiten vastaeli: "Ehkäpä tulen sinulle,
kun kiskot kivestä tuohta, säret jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta."

Vaka vanha Väinämöinen ei tuosta kovin hätäile:
kiskoipa kivestä tuohta, särki jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta.
Kutsui neittä korjahansa, tyttöä rekosehensa.

Neiti taiten vastoavi, sanovi sanalla tuolla:
"Sillenpä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen
kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista,
työntäisi venon vesille, uuen laivan lainehille
ilman polven polkematta, ilman kouran koskematta,
käsivarren kääntämättä, olkapään ojentamatta." 

 Niin päivällä kolmannella Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä, Paha vartta vaapahutti.
Kävipä kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon;
kirves kilpistyi kivestä, terä liuskahti liha'an,
polvehen pojan pätöisen, varpahasen Väinämöisen.
Sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti:
veri pääsi vuotamahan, hurme huppelehtamahan.

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
tuossa tuon sanoiksi virkki, noin on lausui ja pakisi:
"Oi sie kirves kikkanokka, tasaterä tapparainen!
Luulitko puuta purrehesi, honkoa hotaisnehesi,
petäjätä pannehesi, koivua kohannehesi,
kun sa lipsahit liha'an, solahutit suonilleni?"

Jo veri jokena juoksi, hurme koskena kohisi:
peitti maassa marjan varret, kanervaiset kankahalla.
Eik' ollut sitä mätästä, jok' ei tullut tulvillehen
noita liikoja veriä, hurmehia huurovia
polvesta pojan totisen, varpahasta Väinämöisen. 

Yhdeksännessä runossa Väinämöinen hakee apua verenvuotoon ja tuskaan ja lupaa vastapalveluksen:

Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli:
"Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi?
Verta on seitsemän venettä, kantokorvoa kaheksan
sun, poloinen, polvestasi lattialle laskettuna!
Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona."

Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen.

"Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala,
ilmasta ve'en eroitti, veestä maati manterehen.
Rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta.

"Ukko, ilmoinen jumala, hieroi kahta kämmentänsä,
mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä.
Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta
rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi.

"Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi jotta kasvoi.
Se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla
vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa.

"Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille.
Näki suota salmekkehen, maata märkeä vähäisen,
läksi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän:
tuohon painoi palkehensa, tuohon ahjonsa asetti.

"Senp' on päivyen perästä rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin, tuotihin sepon pajahan.

"Tuon seppo tulehen tunki, alle ahjonsa ajeli.
Lietsoi kerran, lietsoi toisen, lietsoi kerran kolmannenki:
rauta vellinä viruvi, kuonana kohaelevi,
venyi vehnäisnä tahasna, rukihisna taikinana
sepon suurissa tulissa, ilmivalkean väessä.

"Siinä huuti rauta raukka: 'Ohoh seppo Ilmarinen!
Ota pois minua täältä tuskista tulen punaisen!'
"Sanoi seppo Ilmarinen: 'Jos otan sinun tulesta,
ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat,
vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.'
"Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkamilla;
sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta.

"Silloin seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
rauan tempasi tulesta, asetti alasimelle;
rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi.

"Viel' oli pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi ilman veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen itse tuota arvelevi.
Laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli
teräksenteko-mujuiksi, rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä;
itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi, rautojen rakentomaiksi.'

Väinämöinen saa palkintonsa raudan luomistyöstä:

"Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan,.
ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan!
Enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi.

"Piäty, veri, vuotamasta, hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä, asu, hurme, kuni aita,
kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa, kivi koskessa kovassa!

Oi Ukko, ylinen luoja, taivahallinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!
Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän!
Veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta
veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi,
jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!"

Sillä sulki suun vereltä, tien on telkki hurmehelta.
Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia
noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista,
me'en maahan vuotajista, simatilkan tippujista.

Tukun silkkiä sivalti, senpä leikkeli levyiksi,
senp' on katkoi kappaleiksi, sitehiksi suoritteli.
Sitoi niillä silkillänsä, kapaloivi kaunoisilla
polvea pojan pätöisen, varpahia Väinämöisen.

Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen.
Pian pääsi terveheksi; liha kasvoi kaunihiksi,
alta aivan terveheksi, keskeä kivuttomaksi,
vieriltä viattomaksi, päältä päärmehettömäksi,
ehommaksi entistänsä, paremmaksi tuonoistansa.
Jo nyt jaksoi jalka käyä, polvi polkea kykeni;
ei nuuru nimeksikänä vaikerra vähäistäkänä.

Siitä vanha Väinämöinen siirti silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen;
sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan.

"Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa!"

Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa, kansa vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana!
Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus,
ei uron osoannassa, vallassa väkevänkänä."

Arja Kolehmainen 01.10.2020 Helsinki

Lähde: Kalevala, Muinaisuutemme jäljet; Rautakausi Raninen, Wessman

Jatkuu tarina alla..

Väinämöinen kotimatkalle ja Seppo Ilmarinen Pohjolaan Sammon taontaan

Vaka vanha Väinämöinen otti ruskean orihin,
pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen;
itse reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa.

Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni,
jalas koivuinen kolasi, vemmel piukki pihlajainen.

Ajavi karettelevi. Ajoi soita, ajoi maita,
ajoi aavoja ahoja. Kulki päivän, kulki toisen,
niin päivällä kolmannella tuli pitkän sillan päähän,
Kalevalan kankahalle, Osmon pellon pientarelle.

Laulelevi, taitelevi: lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan.

Ajavi karettelevi kohti kullaista kotia,
alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin,
kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen,
luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi
pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.

Jop' on seisottui oronen Osmon uuen pellon päähän.
Siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti:
kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta.

Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pajahan.
Siell' on seppo Ilmarinen: takoa taputtelevi.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sie vanha Väinämöinen!
Miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut?"

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt
pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa,
liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohilla."

Siitä seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen!
Mitä lausut matkoiltasi tultua kotituville?"

Virkki vanha Väinämöinen: "Äijä on mulla lausumista:
onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä,
jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin.
Kiitti puoli Pohjan maata, kun onpi kovin korea:
kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risotti,
otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä.

"Sinä, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan!
Kun saatat takoa sammon, kirjokannen kirjaella,
niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan."

Sanoi seppo Ilmarinen: "Ohoh vanha Väinämöinen!
Joko sie minut lupasit pimeähän Pohjolahan
oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi?
En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana
lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille,
miesten syöjille sijoille, urosten upottajille."

Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta!"

Siitä seppo Ilmarinen nousi puuhun korkealle,
ylähäksi taivahalle, nousi kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta.

Virkki kuusi kukkalatva, lausui lakkapää petäjä:
"Voipa miestä mieletöintä, äkkioutoa urosta!
Nousit, outo, oksilleni, lapsen-mieli, latvahani
kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan!"

Silloin vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi:
lauloi tuulen tuppurihin, ilman raivohon rakenti;
sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi
vieä vieretelläksesi pimeähän Pohjolahan!"

Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui,
otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä
pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.

Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki jotta joutui!
Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten,
yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse;
päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle,
eikä häntä koirat kuullut eikä haukkujat havainnut.

Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas
tuop' on päätyvi pihalle. Itse ennätti sanoa:
"Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi?
Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa,
eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele!"

Sanoi seppo Ilmarinen: "En mä tänne tullutkana
kylän koirien kuluiksi, villahäntien vihoiksi,
näillen ouoillen oville, veräjille vierahille."

Tuop' on kaunis Pohjan tytti, maan kuulu, ve'en valio,
otti vaattehet valitut, pukehensa puhtahimmat;
viitiseikse, vaatiseikse, pääsomihin suoritseikse,
vaskipantoihin paneikse, kultavöihin kummitseikse.

Tuli aitasta tupahan, kaapsahellen kartanolta
silmistänsä sirkeänä, korvistansa korkeana,
kaunihina kasvoiltansa, poskilta punehtivana;
kullat riippui rinnan päällä, pään päällä hopeat huohti.

Itse Pohjolan emäntä käytti seppo Ilmarisen
noissa Pohjan tuvissa, Sariolan salvoksissa;
siellä syötti syöneheksi, juotti miehen juoneheksi,
apatti ani hyväksi. Sai tuosta sanelemahan:

"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen!
Saatatko takoa sammon, kirjokannen kirjaella
joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta,
niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan."

Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Saattanen takoa sammon, kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta,
kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut
ilman alkusen alutta, riporihman tehtyisettä."

Läksi sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan.
Kysyi paikalta pajoa, kaipasi sepinkaluja:
ei ole paikalla pajoa, ei pajoa, ei paletta,
ahjoa, alasintana, vasarata, varttakana!

Silloin seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Akatp' on epäelköhöt, herjat kesken heittäköhöt,
eip' on mies pahempikana, uros untelompikana!"

Etsi ahjollen alusta, leveyttä lietsehelle
noilla mailla, mantereilla, Pohjan peltojen perillä.

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon;
otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.

Orjat lietsoi löyhytteli, väkipuolet väännätteli
kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä:
kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille.

Niin päivänä ensimäisnä itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta,
mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta.
Jousi tungeikse tulesta, kaasi kulta kuumoksesta,
kaari kulta, pää hopea, varsi vasken-kirjavainen.
On jousi hyvän näköinen, vaan onpi pahan tapainen:
joka päivä pään kysyvi, parahana kaksi päätä.

Itse seppo Ilmarinen ei tuota kovin ihastu:
kaaren katkaisi kaheksi, siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Jop' on päivänä jälestä itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta:
veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta,
kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu.

On veno hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen:
suotta lähtisi sotahan, tarpehetta tappelohon.
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana:
venon murskaksi murenti, tunkevi tulisijahan;
laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.

Jo päivänä kolmantena itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta:
hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta,
otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen.
On hieho hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen:
metsässä makaelevi, maion maahan kaatelevi.

Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana:
lehmän leikkeli paloiksi, siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä neljäntenä itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta:
aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta,
terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä.

On aura hyvän näköinen, ei ole hyvän tapainen:
kylän pellot kyntelevi, vainiot vakoelevi.
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana:
auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi.

Laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän.

Lietsoi tuulet löyhytteli: itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi, pohjanen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki:
tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.

Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä
kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta:
näki sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

Niin ihastui Pohjan akka; saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi. Siihen juuret juuttutteli
yheksän sylen syvähän: juuren juurti maaemähän,
toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen.

Siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko nyt minulle neiti,
kun sai sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi?"

Tuop' on kaunis Pohjan tyttö itse noin sanoiksi virkki:
"Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä
käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi,
jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille!

"Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi,
eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi,
kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi
tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.

"Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni,
noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä:
marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta,
astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni."

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin
jo tuossa ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi,
miten kulkea kotihin, tulla maille tuttaville
pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.

Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh seppo Ilmarinen!
Mit' olen pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin?
Laatisiko mieli mennä elomaillen entisille?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Sinne mieleni tekisi
kotihini kuolemahan, maalleni masenemahan."

Siitä Pohjolan emäntä syötti miehen, juotti miehen,
istutti perähän purren melan vaskisen varahan;
virkki tuulen tuulemahan, pohjasen puhaltamahan.

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
matkasi omille maille ylitse meren sinisen.
Kulki päivän, kulki toisen; päivälläpä kolmannella
jo tuli kotihin seppo, noille syntymäsijoille.

Kysyi vanha Väinämöinen Ilmariselta sepolta:
"Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen!
Joko laait uuen sammon, kirjokannen kirjaelit?"

Sanoi seppo Ilmarinen, itse laatia pakisi:
"Jopa jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä, kolmannen pi'eltäviä."

Näin Seppo Ilmarinen joutui maentuneena ja pettyneenä palaamaan kotiin ilman luvattua kaunista vaimoa, vaikka oli tehnyt suuren työn takonut Sammon, jolla Pohjolan Louhi emäntä sai vaurautta lisää.

Arja Kolehmainen 01.10.2020 Helsinki

Lähde: Kalevala

jatkuu tarina alla..

Kalevalan miehet tahtovat Sammon takaisin ja lähtevät sitä noutamaan

Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika, tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle, lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan,
miehen syöjähän sijahan, urohon upottajahan.

Kenpä tuossa soutajaksi? Yks' on seppo Ilmarinen:
sepä tuossa soutajaksi airoillen ylimäisille;
toinen lieto Lemminkäinen airoillen alimaisille.

Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän.
Laskea karehtelevi; laski halki lainehien,
noien kuohujen kovien, lakkipäien lainehien,
vasten Pohjan valkamoita, ennen tiettyjä teloja.

Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä
vetivät venosen maalle, tempasivat tervarinnan
teloille teräksisille, valkamoille vaskisille.

Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle.
Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta:
"Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?"

Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle."

Itse Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä, vaaran vaskisen sisässä.
Hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana."

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme."

Itse Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä, vaaran vaskisen sisässä.
Hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana."

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme."

Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui.
Kutsui Pohjolan kokohon, nuoret miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa pään varalle Väinämöisen.

Vaka vanha Väinämöinen kävi kanteloisehensa,
itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti.
Tuota kaikki kuulemahan, iloa imehtimähän,
miehet mielellä hyvällä, naiset suulla nauravalla,
urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa.

Väkeä väsyttelevi, rahvahaista raukaisevi:
kaikki nukkui kuuntelijat sekä vaipui katselijat;
nukkui nuoret, nukkui vanhat Väinämöisen soitantohon.

Siitä viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
tapasi on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa.
Ottavi uniset neulat, voiteli unella silmät,
ripset ristihin panevi, painoi luomet lukkosehen
väeltä väsyneheltä, urohilta uinuvilta:
pani pitkähän unehen, viikommaksi nukkumahan
koko Pohjolan perehen ja kaiken kyläisen kansan.

Meni sammon saa'antahan, kirjokannen katsontahan
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen.

Tuossa vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi
vaaran vaskisen ovilla, kivilinnan liepehillä:
jopa liikkui linnan portit, järkkyi rautaiset saranat.

Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuossa toisna miesnä.
Voilla voiti lukkoloita, saranoita rasvasilla,
jottei ukset ulvahuisi, eikä naukuisi saranat.
Lukot sormin luksutteli, salvat kuokalla kohotti:
jo lukot lusuna vieri, ovet vahvat aukieli.

Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni!
Mene sampo ottamahan, kirjokansi kiskomahan!"

Kun Louhi varustautui sotimalla pitämään Sammon itsellään, Tietäjä Väinämöinen nukutti väen ja valmistautui ryöstämään Sammon laulamalla avasi lukot, joiden takana haluttu "paketti" oli.

Tuopa lieto Lemminkäinen tahi kaunis Kaukomieli,
kyllä kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä,
meni sammon saa'antahan, kirjokannen kiskontahan.
Sanoi tuonne mennessänsä, kerskaeli käyessänsä:
"Mi lienee minussa miestä, urosta Ukon pojassa,
senpä sampo siirtyköhön, kirjokansi kääntyköhön
jalan oikean avulla, takakannan koskemalla!"

Siirrytteli Lemminkäinen, siirrytteli, käännytteli,
sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli:
eipä sampo liikukana, kirjokansi kallukana;
sen oli juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän.

Hyvä on härkä Pohjolassa, jok' on vahva vartalolta,
ylen sitkeä sivulta, suonilta kovin sorea;
sen on syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu.

Otti härän heinikosta, auran pellon pientarelta;
sillä kynti sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet:
saipa sampo liikkumahan, kirjokansi kallumahan.

Siitä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemminkäinen saattelivat sammon suuren
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä.
Veivät sen venosehensa, latjasivat laivahansa.

Saivat sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa;
työntivät venon vesille, satalauan lainehille.
Tyrskähti veno vetehen, läksi laioin lainehesen.

Kysyi seppo Ilmarinen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minne sampo saatetahan, kunnepa kuletetahan
näiltä paikoilta pahoilta, poloisesta Pohjolasta?" 

Vaka vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi:
"Tuonne sampo saatetahan, kirjokansi kaimatahan
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen,
siellä onnen ollaksensa, ainian asuaksensa.
On siellä vähän sijoa, toki paikkoa palanen,
syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä."

Siitä vanha Väinämöinen läksi poies Pohjolasta,
läksi mielellä hyvällä, iloten omille maille.
Itse tuossa noin saneli: "Käänny, pursi, Pohjolasta,
käännäite kohen kotia, perin maille vierahille!

"Tuuittele, tuuli, purtta, soutele, vesi, venettä,
anna airoillen apua, huoparille huoitusta
noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa!

"Oisiko airot pikkaraiset, soutajat vähäväkiset,
pienoiset peränpitäjät, lapset laivan hallitsijat,
anna, Ahto, airojasi, venettäsi, veen isäntä,
airot uuet ja paremmat, mela toinen ja lujempi,
itse airoillen asetu, sovitaite soutamahan!
Anna juosta puisen purren, rautahangan hakkaella
halki kuohujen kovien, lakkipäien lainehien!"

Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi.
Itse seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen,
nepä tuossa soutelevat, soutelevat, joutelevat
selviä selän vesiä, lake'ita lainehia.

Niin Kalevalan miehet purjehtivat takaisin ja pohtivat lauluja, joilla pitää mieli virkeänä. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei vesillä vieremistä, lainehilla laulamista!
Laulu laiskana pitävi, virret sou'un viivyttävi.
Päivä kultainen kuluisi, yöhyt kesken yllättäisi
näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla."

Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Aika kuitenki kuluvi, päivä kaunis karkelevi,
yö tulla tuhuttelevi, hämärä häkyttelevi,
jos et laula polvenasi, hyrehi sinä ikänä."

Laski vanha Väinämöinen selkeä meren sinisen,
laski päivän, laski toisen. Päivänäpä kolmantena
tuo on lieto Lemminkäinen kerran toisen kertaeli:
"Miks' et laula, Väinämöinen, hyrehi, hyväntöläinen,
hyvän sammon saatuasi, tien oikein osattuasi?"

Vaka vanha Väinämöinen, hänpä varman vastoavi:
"Varahainen laulannaksi, aikainen ilonpioksi.
Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi,
kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi."

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani, kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana, ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne, itse laululle rupean."

Siinä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli,
suutansa sovittelevi, säveltänsä säätelevi.
Sai itse hyräilemähän, loihe, kurja, kukkumahan
äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa.

Lauloi lieto Lemminkäinen, karjahteli Kaukomieli;
suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului loitommalle, vierähys vesien poikki,
kuului kuutehen kylähän, seitsemän selän ylitse.

Laulu herätti Kurjen, joka lähti kertomaan Pohjolan Louhelle mitä oli tapahtunut:

Kurki istui kannon päässä, märän mättähän nenässä,
sormiluitansa lukevi, jalkojansa nostelevi.
Sepä säikähti kovasti Lemminkäisen laulantata.

Päästi kurki kumman kulkun, säikähti pahan sävelen;
heti loihe lentämähän, lenti poikki Pohjolahan.
Sitte tuonne tultuansa, Pohjan suolle saatuansa
vielä parkaisi pahasti, äkeästi ärjähteli:
sillä Pohjolan herätti, pahan vallan valveutti.

Nousi Pohjolan emäntä unen pitkän maattuansa.
Kävi karjakartanohon, juoksi riistariihen luoksi;
katselevi karjoansa, elojansa arvelevi:
ei ollut karjoa kaonnut, riistettynä riistojansa.

Jo kävi kivimäelle, vaaran vaskisen ovelle.
Sanoi tuonne tultuansa: "Voi, poloinen, päiviäni!
Jop' on täällä vieras käynyt, kaikki lukot lonkaellut,
liikutellut linnan portit, särkenyt saranarauat!
Oisko täältä sampo saatu, otettu omin lupinsa?"

Jo oli sieltä sampo saatu, anastettu kirjokansi
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen.

Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui,
katsoi valtansa vajuvan, alenevan arvionsa.
Uutarta rukoelevi: "Ututyttö, terhenneiti!
Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele,
laske talma taivahalta, auer ilmasta alenna
selvälle meren selälle, ulapalle aukealle,
jottei päästä Väinämöisen, osata uvantolaisen!

Louhi taikoi rajuilman ja Iki-Turson tuhoamaan Kalevalan miehet merellä:

"Kun ei tuosta kyllin tulle, Iku-Turso, Äijön poika,
nosta päätäsi merestä, lakkoasi lainehesta!
Kaataos Kalevan miehet, upota uvantolaiset,
hävitä häjyt urohot alle aaltojen syvien!
Saata sampo Pohjolahan venehestä vierimättä!

"Kun ei tuosta kyllin tulle, oi Ukko, ylijumala,
ilman kultainen kuningas, hope'inen hallitsija,
rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima!
Luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä,
jottei päästä Väinämöisen, kulkea uvantolaisen!"

Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sukesi; piti vanhan Väinämöisen
kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen
pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana.

Yön kolmen levättyänsä sisässä meren sinisen
virkki vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole mies pahempikana, uros untelompikana
u'ulla upottaminen, terhenellä voittaminen."

Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalti.
Sima siukui kalvan tiestä, mesi miekan roiskehesta:
nousi talma taivahalle, utu ilmoillen yleni.
Selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta;
meri suureksi sukeutui, maailma isoksi täytyi.

Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen.
Jo kuului kova kohina viereltä veno punaisen;
nousi kuohu korkeaksi vasten purtta Väinämöisen.

Siinä seppo Ilmarinen toki säikähti kovasti:
veret vieri kasvoiltansa, puna poskilta putosi.
Veti viltin päänsä päälle, yli korvien kohenti,
peitti kasvot kaunihisti, silmänsä sitäi paremmin.

Itse vanha Väinämöinen katsoi vierellä vesiä,
loi silmät sivulle purren. Näki kummoa vähäisen:
Iku-Turso, Äijön poika, vieressä veno punaisen
nosti päätänsä merestä, lakkoansa lainehesta.

Vaka vanha Väinämöinen saipa korvat kourihinsa.
Korvista kohottelevi, kysytteli, lausutteli,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit
etehen imehnisille, saanikka Kalevan poian?"

Iku-Turso, Äijön poika, eikä tuo ihastu tuosta
eikä tuo kovin pelästy eikä varsin vastaele.

Vaka vanha Väinämöinen tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi: "Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit?"

Iku-Turso, Äijön poika, jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi: "Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin: oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan.
Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen,
enpä toiste tullekana etehen imehnisille."

Silloin vanha Väinämöinen heitti herjan lainehisin.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iku-Turso, Äijön poika!
Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö
etehen imehnisille tämän päivyen perästä!"

Väinämöinen voitti Iki-Turson mutta sitten rajuilma puhkesi:

Silloin vanha Väinämöinen heitti herjan lainehisin.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iku-Turso, Äijön poika!
Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö
etehen imehnisille tämän päivyen perästä!"

Senpä päivyen perästä ei Turso merestä nouse
etehen imehnisille, kuni kuuta, aurinkoa,
kuni päiveä hyveä, ilmoa ihailtavata.

Siitä vanha Väinämöinen laski eelle laivoansa.
Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen.
Jo Ukko, ylijumala, itse ilmojen isäntä,
virkki tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan.

Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan.
Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli;
enemmän etelä tuuli, itä inkui ilkeästi;
kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi.

Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi.
Nosti mustia muria päälle selvien vesien.

Kovin silloin tuulet tuuli, aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen, kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi, Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut, Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton, kotihinsa korjasivat.

Siinä vanhan Väinämöisen ve'et silmihin vetihe.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Sinne sattui saalahani,
meni mielisoittimeni, katosi iki-iloni!
En tuota enämpi saane sinä ilmoisna ikänä
hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta."

Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuiki tuskautui.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen, päiviäni,
kun läksin selille näille, ulapoille auke'ille,
polin puulle pyörivälle, varvalle vapisevalle!
Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä,
parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä;
harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näöistä,
noita kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia.
Jo nyt on tuuli turvanani, meren aalto armonani!"

Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuossa arvelevi:
"Ei venossa vieremistä, purressa parahtamista!
Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista."

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Vesi, kiellä poikoasi, laine, lastasi epeä,
Ahto, aaltoja aseta, Vellamo, veen väkeä,
ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni!

"Nouse, tuuli, taivahalle, ylös pilvihin ajaite,
sukuhusi, syntyhysi, heimohon, perehesesi!
Elä kaa'a puista purtta, vierrä hongaista venettä!
Ennen kaa'a puut palolla, kuuset kummuilla kumoa!"

Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, kokko turjalainen!
Tuopa kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!"

Itse laitoa lisäsi, varppehia valmisteli;
liitti tuohon liikalaiat, koko sylen korkeuiset,
aallon käymättä ylitse, partahille parskumatta.

Jo oli kyllin laitoaki, venehessä varppehia
tuulen tuiman tuikutella, aallon ankaran lykätä,
kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä.

43. runossa Louhi kokoaa joukkonsa sotaan ja Väinämöinen purjehtii vielä rauhassa ja pyytää Lemminkäistä nousemaan mastoon tarkastamaan taivaanrantaa ettei tulisi yllätetyksi mutta Lemminkäinen on väsynyt eikä jaksa pitää huolta tehtävästään vaan valehtelee ettei mitään näy.

Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon.
Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa;
rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen.

Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot,
kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi:
sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta.
Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi;
nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin,
kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla.
Siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui
sampoa tapoamahan venehestä Väinämöisen.

Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta.
Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perästä:
"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni!
Nouse purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravaha!
Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas,
onko selvät ilman rannat, onko selvät vai sekavat!"

Tuopa lieto Lemminkäinen, poika, vetikkä verevä,
hyvin kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä,
nousi purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravahti.

Katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät,
katsoi poikki Pohjan rannan. Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas:
pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehteletki!
Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekänä:
se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!"

Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla:
"Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi;
havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita."

Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki!
Havukoita ei ne olle eikä kirjokoppeloita:
ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!"

Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!"

Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen,
soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa,
jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi!"

Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen,
souti kansa kaikenlainen. Lyllyivät melat lylyiset,
hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi;
nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi,
vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.

Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät:
eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi
eestä purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen.

Väinämöinen pelkäsi, että ei selviä meritaistelusta ja pyysi apua Luojalta

Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan. Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa
vähäisen."

Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa.
Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki vähäisen;
ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon,
johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella
meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapa'imessa!"

Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen,
itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen.

Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi:
jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti.
Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli;
mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat
noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi.

Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen,
läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan.
Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella:
kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla.

Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mikäs neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?"

Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta.
Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa:
nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa;
puolen purtta särkynyttä: senpä allensa asetti;
laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa;
sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen,
sata miestä miekallista, tuhat ampujaurosta.

Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse.
Lenteä lekuttelevi tavoitellen Väinämöistä:
siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.

Veen emonen, vaimo kaunis, hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi on vanha Väinämöinen! Käännä päätä päivän alta,
luo'os silmät luotehesen, katso taaksesi vähäisen!"

Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta,
luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen:
jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi,
harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta!

Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän,
vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse:
oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua.

Siinä seppo Ilmarinen heitäikse Jumalahansa,
Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla:
"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala,
ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi
Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta!

"Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen!
Tuo mulle tulinen turkki, päälleni panuinen paita,
jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin,
ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi
rauan kirkkahan kisassa, terän tuiman tutkaimessa!"

Taistelun tiimellyksessä Väinämöinen yrittää vielä neuvotella Louhen kanssa Sammon jaosta mutta Louhi ei suostu vaan jatkaa taistelua:

Itse vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?"

Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon
sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!"
Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen.

Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi,
tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa;
kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi.

Iski lieto Lemminkäinen, sekä iski jotta lausui:
"Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot
urohot,
sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!"

Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenästä:
"Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala!
Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi:
sanoit et käyväsi sotoa kuunna, kymmennä kesänä
kullankana tarpehella, hopeankana halulla!"

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi.
Jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta:
sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta:
muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi.

Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet,
sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta.
Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille,
kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava.

Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä.
Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen
punapurren laitimelta keskelle meren sinisen:
siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi.

Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja
alle vienojen vesien, päälle mustien murien;
ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi.
Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana
vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia.

Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja
selälle meren sinisen, meren laajan lainehille,
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.

Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli
selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla.
Tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli.

Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän,
hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan
noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita.

Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen,
tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen!
Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan
Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!"

Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan,
keinon keksin
kynnöllesi, kylvöllesi, karjoillesi, kasvuillesi,
kuillesi kumottaville, päivillesi paistaville:
tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon;
annan pakkasen palella, vilun ilman viivytellä
kyntöjäsi, kylvöjäsi, elojasi, toukojasi;
saatan rautaisen rakehen, teräksisen tellittelen
halmehillesi hyville, parahille pelloillesi.

Taistelun tuloksena Sampo Kirjokansi hajosi palasiksi Suomen niemelle, vesistöihin, rannoille, pelloille, karjan kasvatukseen ja vaurauden siemenet jakautuivat Kalevalan kankahille.