Pankkikriisi vuonna 1991

"Pankkikriisi oli ensijaisesti seurausta vahvan markan politiikasta, täsmällisemmin sanottuna kiinteästä valuuttakurssista yhdessä rahamarkkinoiden sääntelyn purkamisen kanssa. Valuutan ulkoisen arvon voi vientivetoisessa taloudessa pitää pitkän päälle kiinteänä suhteessa muihin valuuttoihin vain, jos valuutan sisäinen arvo on kutakuinkin vakaa eli inflaatio pysyy ympäröivän maailman tasolla. Pienet poikkeuksetkin ovat mahdollisia, kunhan kotimaassa tai ulkomailla ei synny spekulaatiota valuuttaa vastaan. Jos niin käy, keskuspankki joutuu puolustusasemiin; sen on joko ostettava tai myytävä suuria määriä vieraan maan valuuttaa pitääkseen oman valuuttansa arvon vakaana."

"Kiinteän kurssin ylläpitäminen ei ollut vaikeaa, kun valuuttaliikkeet ja rahamarkkinat olivat säädeltyjä ja markkinoilla oli vastassa pääasiassa ulkomaisia sijoittajia rajallisin mahdollisuuksin markkamääräisiin luottoon. Devalvaatiot eivät siksi yleensä johtuneet keskuspankin valuuttavarannon ehtymisestä, vaan vientiteollisuuden kannattavuuden liiallisesta heikkenemisestä. Kotimaisia vastapelureita ei juurikaan ollut. Valuuttakauppa oli 1980-luvulle saakka tosiasiassa luvanvaraista, eikä yksityisillä sijoittajilla sen enempää kuin teollisuudellakaan ollut käytettävissään suuria luottolimiittejä."

"1980-luvulla tämä kaikki muuttui. Vanhanmallinen rahamarkkinasäätely oli tullut tiensä päähän muututtuaan kiviriipaksi niin keskuspankille kuin elinkeinoelämällekin." "Ikävä kyllä keskuspankki ja sen ekonomistit eivät ymmärtäneet, että tämä tulisi merkitsemään loppua myös kiinteälle valuuttakurssille. Toki he eivät olleet ymmärryksessään yksin. Jopa Englannin keskuspankki yritti pitkään pitää punnan dollarikurssin vakaana. Tämä koitui vuonna 1992 George Sorosin onneksi, kun hänen rahastonsa tekivät valtavat voitot pakotettuaan britit devalvaatioon. Suomen Pankin johtokunnalla oli kuitenkin erityisen vahva syy uskoa, että he pysyisivät tilanteen herroina. He olivat voittaneet yhden taistelun ja luulivat siksi voittavansa myös sodan. Elokuussa 1986 Suomen markka oli joutunut spekulaation kohteeksi, mihin keskuspankki oli vastannut valuuttamyynnein ja suurilla  yön yli -koron nostoilla. Korkeimmillaan korko nousi 40 prosenttiin. Syyskuun keskivaiheilla tilanne sitten rauhoittui ja pääjohtaja Rolf Kullberg sai astella taistelutantereelle voittajana.

Markan kysyntä vahvistui jopa niin paljon, että revalvaatiopaineita padotakseen, keskunpankin oli ryhdyttävä painamaan korkoja alaspäin. Suomen markkaa myytiin ja valuuttavaranto kasvoi. Tämän seurauksena rahan ja luottojen tarjonta alkoi kasvaa yli viidenneksen vuosivauhtia tuottaen spekulanttien ja kasinomiesten ihmekauden, jolloin reaalikorot olivat matalia ja voitot raha- ja pääomamarkkinoilla sen mukaisia. Vuosina 1988-1989 kansantuote kasvoi yli viisi prosenttia vuodessa teollisuuden ja kotitalouksien velkaantuessa. Kotitalouksien velkaantumisasten nousi ensimmäistä kertaa yli 80 prosenttiin käyttävistä olevista tuloista, mikä sai esimerkiksi auto- ja asuntokaupan käymään kuumana." 

Maaliskuussa 1991 keskuspankki joutui myöntämään virheensä - se revalvoi markan vajaalla neljällä prosentilla saadakseen korkotason nousuun ja rahamarkkinat rauhoittumaan, ikävä kyllä liian myöhään. Korkeasuhdanne oli taittumassa, vuoden lopulla lyhyet korot olivat taas 16 prosentissa sekä kulutus- ja investointikysyntä taantumassa. Revalvaatio oli tehnyt markasta yliarvostetun ja keskuspankin oli koron nostoilla ryhdyttävä puolustautumaan sitä.

14. marraskuuta Suomen pankki luovutti ja markka menetti 13 prosenttia arvostaan ja markka päästettiin kellumaan valuuttavarannon jälleen ehdyttyä 8. syyskuuta 1992.

" Ennen pankkikriisiä suomalaisekonomistien oli vaikea ymmärtää pankkijärjestelmän haavoittuvuutta. Oikeastaan se ei ollut yllättävää. Merkittäviä pankkeja oli kaatunut sitten 1930-luvun." "Kiinteistöjä ja arvopapaperisalkkuja luototettiin avokätisesti ja vuosikymmenen keskivaiheen jälkeen pankkien osakesalkut alkoivat SKOP:n vanavedessä kasvaa. Suomalaisten pankkijärjestelmän suurin yksittäinen riski oli kuitenkin kiinteistöt." 

"Tasavallan presidentti oli 2. maaliskuuta kutsunut toistakymmentä ammattiekonomistia ja kourallisen elinkeinoelämän vaikuttajia keskustelutilaisuuteen presidentin linnaan. Läsnä olivat mm. Seppo Honkapohja, Bengt Holmström, Sixten Korkman, Vesa Vainio, Tauno Matomäki, Pentti Vartia, Timo Relander ja Pekka Korpinen ja koolle kutsujana presidentin ystävä Seppo Lindblom." Muistelmissaan Koivisto kertoo tilaisuudesta ja selonteosta, joka koostui Nalle Wahlroosin puheenvuorosta. "Esityksessään hän yksinkertaisti laskutoimituksin ja  varoitti pankkijärjestelmän kiinteistöriippuvuudesta ja luontonannon riskeistä. Hän laski suomalaispankkien itse omistavan kiinteistöjä runsaan  40 miljardin markan edestä, lisäksi hän arvioi niillä olevan 40-60 miljardia kiinteistövakuudellisia saatavia yhtiöiltä, joiden oma pääoma on lähes loppuun kulutettu. Pankkien omalla riskillä oli siten lähes sadan miljardin edestä kiinteistöjä. Mikäli niiden arvo vuoden 1992 aikana tippuisi 15 prosenttia, mikä oli hänen mielestään konservatiivinen arvio, niin pankkien tosiasialliset  pääomat kutistuisivat 15 miljardilla markalla. Koska pankeissa ei enää ollut ylimääräisiä pääomia ja normaalin yritysluoton pääomavaatimus oli 8 prosenttia, tämä merkitsisi sitä, että luotonanto olisi leikattava yli 180 miljardilla markalla. Kyseinen summa ylittää hieman valtion budjetin ja on runsas kolmannes bruttokansantuotteesta."Seurauksia voi jokainen meistä arvuutella. Jotakin tulisi (kuitenkin) olla tehtävissä, koska todellisuus edessämme on liian karmaiseva" ja Wahlroos päätti puheenvuoron.

Edelliset otteet ovat Björn Wahroosin kirjasta "Barrikaadeilta pankkimaailmaan", kirja oli hyvää luettavaa, kiihkotonta asiakeskeistä ja dokumentaarista kerrontaa tapahtumista, jotka sitten osaltaan  myöhemmin johtivat suomalaisen kansantalouden uudelleen rakentamiseen romahduksen jälkeen. Muistan tuon ajan, kun tavallisena työntekijänä jokainen palikka, seinä, katto ja lattia,  jotka olivat olleet kiinteitä, muuttuivat ympärillä liikkuviksi, seurauksina konkurssit, työttömyys, politiikan uudelleen arviointi, kun Neuvostoliitto romahti, pankkimaailman uudelleen rakentuminen ja lopuksi 1995 liittyminen EU:hun. Tavallinen kansalainen huomasi konkreettisesti tapahtumat, kun mikään ei ollut niinkuin ennen, mutta kirja kertoo tapahtumat heidän toimesta, jotka näkivät, kokivat ja tekivät  sen "ylhäältä" käsin melkein  yhtä tietämättäminä, mihin kaikki johtaa tai vaikka joku tiesi, kenelle hän olisi sen voinut kertoa. Kirja on kuin jännitysnäytelmä, mutta silti kepeää ja selkeää kerrontaa  sekä hyvää ajankuvaa.

Suomessa talouden tilanne on vielä vakaa, pankit ja yritykset tehneet tietoisesti selkeää kustannustehokasta toimintaa, jotta ei ajauduttaisi samanlaiseen tilanteeseen kuin silloin. Tilanne ei ole yhtä vakaa joissain muissa Euroopan maissa, Suomen onni oli kokea pankkikriisi silloin ja siksi tarkat määritykset luotonantoon ja taloudessa toimimiseen kansalaisille luotiin, mutta olemme pieni kansantalous Euroopassa ja emme toimi nyt yksin vaan yhdessä erilaisten talouksien ja yleensä suurten talouksien kanssa. Minusta meillä olisi annettavaa ja oppimista tuosta 1990 luvun kriisistä ja voisimme toimia yhdessä EU:n kanssa siten, että toisimme omat näkemyksemme ja kokemuksemme esille ja että vastaavaa ei enää tapahtuisi.

Arja Kolehmainen 19.12.2021 Helsinki

Lähde: Barrikaadeilta Pankkimaailmaan - eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992;  Björn  Wahlroos