Lyökähämme käsi kätehen lauloaksemme hyviä, Suomi neitoa tehtäessä

Kuulla noien kultaisien, tietä mieliehtoisien nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa, noita saamia sanoja, virsiä virittämiä, vyöltä vanhan Väinämöisen, alta ahjon Ilmarisen, Pohjan peltojen periltä Kalevalan kankahilta. Niit ennen isoni lauloi, kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti, vääessänsä värttinätä minun lasna lattialla, eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Sampo ei puuttunu sanoja, eikä Louhi luottehia. Viel on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia. Noin kuulin saneltavaksi: Yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat, yksin syntyi Väinämöinen, ilmeistyi ikirunoja kapehesta kantajasta Ilmattaresta emosta:                 

"Olipa Impi Ilman tyttö, kave luonnotar korea. Ikävystyi aikojansa ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa impenä eläeässänsä,ilman pitkillä pihoilla avaroilla autioilla. Jop on astueksein alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle ulapalle aukealle. Tuli suuri tuulenpuuska iästä vihainen ilma meren kuihuille, kohautti lainehille laikautti. Tuuli neittä tuuittele aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien. Tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa vatsantäytettä vaikeata vuotta seitsemän satoa yheksän  yrön ikeä.

Vieri impi veen emona, uipi iät, uipi lännet, uipi luetehet etelät, uipi kaikki ilman rannat tuskissa tulisen synnyn vatsan vaivoissa kovissa.

Itkeä hyryttelevi sanan virkkoi noin nimesi: "Voi poloinen päiviäni, lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonki iäkseni ilman alle tuulen tuuiteltavaksi aaltojen ajeltavaksi näillä väljillä vesillä lakehilla lainehilla"

"Parempi ois ollut ilman impeä elellä, kuin on nyt tätä nykyä, vierehellä veen emona, vilu tääll on ollakseni, vaiva värjätelläkseni, aalloissa asuakseni , veessä vierielläkseni. Oi Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, tule tänne tarvittaessa, käy tänne kutsuttaessa." 

Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen, tuli sotka suora lintu, lenteä lekuttelevi, etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen, lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet etelät, ei löytänyt tiloatuota paikkoa  pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. 

"Teenkö tuulelle tupani, aalloillen asuinsijani, tuuli kaatapi tupasen, aalto vie asuinsijani" Niin silloin veen emonen , veen emonen llman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta, sotkalle pesän sijaiksi asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka sorea lintu liiteleiksi laateleiksi, keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä, lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi, siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa, kuusi kultaista munoa rautamunan seitsemännen. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenkin. 

Veen emonen ilman impi tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä, munat vierähti vetehen, meren aaltoihin ajaiksi, karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan jouha, siepalehet veen sekahan.

Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi, munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi, yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista se kuuksi kumottahan, mi munasta kirjavaista ne tähiksi taivahalle, mi musta mustukaista nepä ilman pilvilöiksi.

Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi, jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä, nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa, alkoi luoa luomiansa, saautella saamiensa. Kylin maahan kääntelehi, siihen sai sileät rannat. Jaloin maahan kääntehi; siihen loi lohiapajat, päin päätyä maata vasten, siihen laitteli lahelmat, ui siitä ulomma maasta, seisattelehi selälle, luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi , merimiesten pään menoksi.

Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilmat pielet pistettynä, maat manteret sanottuna, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel ei synny Väinämöinen ilmau ikirunoa, vaka vanha Väinämöinen, kulki äitinsä kohussa."

Arja Kolehmainen  Helsinki Kalevalan päivänä 28.02.2024

Lähde: Mukaellen Suomen Kirjallisuuden seura nettijulkaisu Kalevalan runot.

Itämeren historia on muinaisen Suomen historiaa

Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa, meri tunnetaan myös Baltian merenä, vanhin tunnettu nimi Itämerestä on latinankielinen Sinus Codanus (Sinus=lahti ja Codanus = Codanovia eli Scatinavia ~Scandinavia) vuosituhannen alussa. Itämeren historia liittyy jääkauden päättymiseen ja maan kohoamiseen. Noin 125000 vuotta sitten aluetta peitti Eem meri, joka oli nykyistä Itämerta suurempi Atlantin lahti, vesistö oli silloin yhteydessä Vienanmereen. Nykyinen Itämeri syntyi viimeisen jääkauden jälkeen n. 15000 vuotta sitten, kun mannerjäätiikkö perääntyi ja saavutti Salpausselän noin 11000 vuotta sitten. Sulamisvedestä muodostui Itämeren varhaisin vaihe Baltian jääjärvi. Järveen avautui meriyhteys Keski-Ruotsin halki, järvenpinta aleni nopeasti 26 metriä ja Pohjanmerestä virtasi sekaan suolaista vettä - syntyi suolainen Yoldia meri. Maan kohoamisen vuoksi yhteys Pohjanmereen kuivui 1000 vuoden kuluttua mannerjäätikön ulottuessa edellen Perämerelle, syntyi Ancylusjärvi. Valtamerien pinta nousi ja noin 7500 vuotta sitten syntyi yhteys Pohjanmereen Tanskan salmien kautta, tätä vaihetta kutsutaan Wikipedian mukaan Litorina mereksi.

Jääkauden loppuvaiheessa lämpötila nousi useita asteita aiheuttaen jäämassojen sulamisen. Lämpimän kauden aikana n. 6000 - 2500 eaa. Suomeen ilmestyivät jalot lehtipuut, joita kasvoi jopa Oulun korkeudella asti, kunnes ilmasto jälleen viileni ja jalojen lehtipuiden pohjoisraja siirtyi etelämmäs noin 4000-3500 eaa. Kivikausi jaetaan paleoliittiseen, mesoliittiseen ja neoliittiseen vaiheeseen. Asutus vähitellen muotoutui Suomen alueelle ja siirryttiin vähitellen pysyvään asutukseen. Varhaisvaiheen aineellisessa kulttuurissa olivat löytöjen perusteella merkittäviä jälkiswidryläiset esineet. Keski- ja myöhäisvaihetta nimitettiin Suomusjärven kulttuuriksi ja nykyisin alueelta löydettyjen muinaislöytöjen perusteella,on käytetty nimitystä "Anclylusmesoliittinen" ja "Litorinamesoliittinen vaihe" noin 7200 eaa. Mesoliittiista kivikautta seurasi neoliittinen kivikausi noin 5200-1700 eaa. Vaiheita  nimitetään myös keramiikan ryhmittelyn mukaisesti varhaiskampakeramiikka, myöhäiskampakeramiikka ja kivikauden lopun keramiikka. Kun jäätikkö vähitelleen suli, jäätiköstä vapautuneet alueet asutettiin muualla Euroopassa,  Suomi oli vielä jään peitossa ja samoin Baltian eteläosa. Ihmiset pyydystivät tunturipeuroja, mutta jäätikön hävitessä peurat siirtyivät pois jään reunan mukana.

Ensimmäiset asukkaat tulivat Suomen alueelle noin 8850 -8000 eaa. mäntymetsän myötä, silloin metsätettiin hirviä ja karhuja. Ilmaston lämmetessä ja vedenpinnan laskiessa uusia alueita asutettiin. Aluksi uusille alueille tultiin ensin metsästysretkille lämpimän vuoden ajan aikana ja talven tullen palattiin entisille asuinsijoille, ensin tulivat pienet pyyntiryhmät ja myöhemmin perhekunnat seurasivat. Löytöjen mukaan ruokavalioon kuuluivat norpat, hirvet, metsäjänis, majava, kettu ja metsäkanat. Vanhin tunnettu muinaislöytö löytyi Karjalan kannakselta, pitkään  maailman vanhimpana pidetty Antrean verkkolöytö, joka liittyi kalastukseen, se ajoitettiin Suomen varhaisen asuttamisvaiheen loppuun n. 8300 eaa. (Muinaisuutemme jäljet). Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikkoseudut kehittyivät mesoliittisen kauden kuluessa. Lapin vanhin asuinpaikka löytöjen mukaan ajoittuu n. 8200 eaa. TunturiLappi asutettiin pysyvästi vasta mesoliittisen kauden lopulla noin 6800 eaa. Mesoliittisen kauden lopulla Inarin seuden asutus muuttui ympärivuotiseksi.

Meseoliittisen kauden loppuvaiheessa väkiluku alkoi kasvaa ja väestöpiikki löytöjen mukaan todettiin kampakeramiikan aikaan noin 3900-3400 eaa. ja sitten taas väestön määrä väheni aina 1800-1700 luvuille eaa. Lämpimän ilmastojakson sekä kasvi- ja eläinlajien runsastumisen myötä kasvoi  väkimäärä Suomen alueella.

Suomen alueen asutus ja väestön kehitys olivat yhteydessä  jääkauden loppumiseen ja nykyisen Itämeren syntymiseen. Suullisena perintönä tarinoissa tulee ilmi luomiskertomuksena pidetty alku  Sotkan munasta ja myöhemmin pysyvän asutuksen vaikeudet  muuttuvien maastojen vuoksi vesimassojen liikkuessa ja maan pinnan kohotessa, ilmasto muuttui jatkuvasti muuttaen kantaväestön asuinsijoja.

Kalevalan seitsemäs runo

Siinä tuo vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen, kun läksin omilta mailta, elomailta entisiltä iäkseni ilman alle, kuuksi päiväksi kululle, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi näillä väljillä vesillä, ulapoille aukeilla. Vilu on täällä ollakseni, vaiva värjätelläkseni, aina aalloissa asua, veen selällä seurustella. "Enkä tuota tieäkänä, miten olla kuin eleä tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla: tuulehenko teen tupani, vetehenkö pirtin veistän. Teen mä tuulehen tupani, ei ole tuulessa tukea, veistän pirttini vetehen, vesi viepi veistokseni.

Arja Kolehmainen Helsinki  Kalevalan päivänä 28.02. 2024

Lähteet: Wikipedia, Muinaisuutemme jäljet, Suomen esi- ja varhaishistoria, SKS Suomalaisen kirjallisuuden seura nettijulkaisu